lok hátíðarinnar

Hyvää loppiaista! Tämä juhlapyhä päättää keskitalven juhlinnan niin Suomessa kuin täällä Islannissakin, joskin minusta tuntuu, että täällä päivän juhlava luonne otetaan piirun verran vakavammin. Olen saanut jo muutaman tunnin ajan kuunnella jälleen kerran rakettien pauketta, jonka voisin veikata vain kovenevan illan mittaan. Mainitsin aiemmin kokot, joita tavataan myös polttaa, mutta tänä vuonna kyseinen ilakointi on pannassa lähestyvän myrskyn vuoksi. Voi siis olla, että paukuttelu jatkuu siihen saakka, kun tulien pitämiselle saadaan sovittua uusi päivä. Tarkkailen tilannetta ristiriitaisten tunteiden välillä pallotellen - onhan tämä jotenkin herttaisen islantilaista, mutta säälittää lemmikkieläinten puolesta. Ja krapulaisten ja muuten vain säikkyjen tai heikkohermoisten ihmisten. Itsekin vielä välillä väännän kauhukakkaa odottamattoman paukkeen kantautuessa kadulta. Loppuis jo. Ei tähän tarvitsisi tottua, vaikka se ihan kiintoisa sosiaalinen koe onkin.

Sivuraiteilta takaisin itse asian pariin! Loppiaisen islanninkielinen nimi Þrettándinn tarkoittaa kolmattatoista, ja viittaa luonnollisesti jouluaatosta kuluneiden päivien määrään. Jotenkin pidän tästä nimestä enemmän kuin suomen loppiaisesta - se on jotenkin etäisen vihjaileva, vailla suoraa viittausta minkään loppumiseen tai viimeiseyteen. Kolmastoista päivä vain. Eilinen oli vielä juhlaa, mutta huomenna todellisuuden kaksikymmentä metriä sekunnissa etenevä myrskytuuli kauhoo kasvoille kasan arjen kylmää hyhmää ja kääntyessään lennättää ihmisparan suorinta tietä sorvinsa ääreen. Tämä kaikki tulee jokaiselle oman elämänsä sankarille täytenä yllätyksenä, sillä päivähän oli vain kolmastoista juhlapäivä - kolmastoista, huomenna on neljästoista, sitten viidestoista... Suomalainen loppiainen puolestaan ilmoittaa heti, että se, mitä viime aikoina oli, on ohi nyt. Todellisuus on kuitenkin jotakuinkin päinvastainen; Islannissa ilotulitellaan ja poltetaan tulia, siinä missä Suomessa heitetään joulukuusi menemään, tavan päivätyöläiset ehkä pienessä krapulassa, kun kerrankin on keskellä viikkoa vapaata. Itse en ainakaan ole loppiaista koskaan viettänyt muuten kuin töissä tai kotona kiroten, kuinka huomenna pitäisi jaksaa kammeta ahterinsa koulun penkille aivan liian lyhyen joululoman jälkeen.

Loppiaispaukuttelut eivät kuitenkaan täysin pese islantilaisten pääasiallista tulite-ilottelua, joka hyvin monen muun maan tavoin tapahtuu uudenvuodenyönä. Rakettien pauke raikaa kaikkialla jo varhaisesta, saavuttaa huippunsa keskiyöllä ja vaimenee hiljakseen pikkutunneille siirryttäessä. Puoli yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä on hetken tauko, kun lähes kaikilla kansakunnan kotisohvilla hiljennytään katsomaan Áramótaskaupia, jokavuotista satiirista katsausta maan senhetkiseen tilaan. Katsoin kyseisen sketsipotpurin itsekin, muutaman päivän viiveellä tosin, ja yllätyin, kun jopa ontuvalla islannillani ja hyvin pinnallisella politiikan tuntemuksellani tajusin suurimman osan vitseistä - ilmeisesti silmät ovat pysyneet jotakuinkin auki vieraan kamaran asioille, vaikka Suomen uutisista tunnunkin olevan alinomaa auttamattomasti pihalla.

Minun uudenvuoden juhlintani oli joulun tavoin sekoitus paikallista, kotimaista ja kansainvälistä. Aattoaamu alkoi sillä, että olin pari tuntia täysin tietämätön kellosta - puhelimeni näytti tietämättäni ajan päin prinkkalaa, enkä unenpöpperöissäni ruvennut laskeskelemaan tarkkaa lukemaa Suomen ajassa raksuttavasta tietokoneen kellostakaan, joten hämmennykseni oli suuri, kun jalkauduin Merlinin ja Franziskan seuraan kirjakauppaan, ja myyjä tuli melkein heti sanomaan, että liike menee kiinni. Yhdeltätoista aamulla?! Sieluni eteinen epäilyksestä täyttyen tiedustelin ystäviltäni tiu'un todellista repimää, ja sehän oli jo yli yksi. Noh, nopeasti todellisuudesta kiinni ja uudella aikataululla pidemmälle edenneeseen päivään! Kävimme myöhemmin syömässä välipäivien reissuporukan kanssa, mistä jatkoimme epäonnisen kokonmetsästysreissun kautta Thealle tanskalaisiin juhliin.

Thealla käydessä ilahdun aina tuosta liitutaulusta, joka on usein täytetty ajankohtaisella taiteella.

Tanskalaisten uudenvuodenperinteistä jäi mieleen tämä sketsi, jonka katsoimme porukassa kellon lyötyä Tanskanmaalla kaksitoista. En tiedä johtuiko tasapainoisesta nesteytyksestä, mutta minusta tuo pätkä oli aivan järkyttävän hauska ja ymmärrän täysin, miksi sen katsominen on parissakin maassa perinne. Hyvän huikkapelinkin siitä saa aikaiseksi, voisin katsoa ensi vuonnakin!



Kellon lähestyessä puoltayötä porukka jakautui jälleen, kun reissuryhmämme päätti kipittää Perlanin mäelle katsomaan keskiyön valomerta satojen muiden kanssa. Vuodenvaihde oli maaginen; valssasimme, joimme kuohuviiniä, huusimme hävyttömyyksiä, kiipesimme Perlanin pihalla olevan monumentin päälle, tapasimme sattumalta kaverin siskoineen ja höpöttelimme humalan kannatteleman euforian vallassa hetken jos toisenkin. Matka Perlanille ja takaisin jään ja veden liukastamia teitä ja polkuja pitkin oli sekin oma seikkailunsa, ja veikkaankin, että polveani koristava mammuttimainen mustelma on peräisin juuri tuolta osalta iltaa.

Minulla ei ole mitään hajua.

Perlanilta selvittyämme ilta jatkui huikean humalan tavoittelulla ja siinä osittain onnistumisella. Olimme suunnitelleet pysyttelevämme vain kotona, sillä Franziskan piti selvitä aamukolmelta bussille ja lentokoneeseen ja takaisin Itävaltaan, mutta kun tanskalaisten veri veti keskustaan, päätimme lopulta liittyä seuraan ja Merlin meinasi saatella ystävänsä matkaan siinä samalla. On jännittävää, miten joidenkin ihmisten kanssa vain tulee selittämättömästi juttuun - Franziskahan oli täällä vain viikon, mutta ehdin sinä aikana tykästyä tyttöön niin perinpohjin, että vaadin päästä mukaan saattamaan tätä bussille ja sittemmin on ikäväkin vaivannut. Paluumatkalla kapakkaan toisia tapaamaan käytiin myös keskusteluja, joiden seurauksina vuoden 2015 ensimmäinen päivä oli kovin erilainen kuin olin kuvitellut. Mieleni tekisi ihan asioikseni ruotia näitä vähemmän konkreettisia elämäntapahtumia ja muutoksia, kenties siinä olisi jutuntynkää loppuviikolle.

Baarissa pyörähtämisen jälkeen olin aivan varma, että suuntaisimme kohti kotia, mutta tässä vaiheessa ehdotettiinkin, että bileet siirrettäisiin taksilla toisten tanskalaisten residenssiin kauas Reykjavíkin laidalle. Kellään ei ollut tähän poikkipuolista sanottavaa, joten ilta sai ilomielin jatkua aamukahdeksaan asti keskustellen, musiikkia kuunnellen ja punaviinipulloja tyhjentäen. Aamulla heräsin, yhä humalassa, kaverini vierestä sohvalta toisen kaverin paita päällä, pieni palojälki kasvojeni koristeena ja tunteista päällimmäisenä riemu siitä, että olen pitkästä aikaa päätynyt krapulaluolaan, jossa huono huumori lentää ja seisomaan noustaan vain vessaan mentäessä tai ruokaa hakiessa. Luolaan, jollaiseen kaikkien bileiden pitäisi päättyä. Sen jälkeinen aika onkin ollut vaihtelevan laatuista, siitä lisää ehkä jopa huomenna, nyt juoksen leffaan, heippa!