frábært eins og karamella

Joulukuun 27. päivän aamuna aloitimme nelipäiväisen reissun Etelä- ja Kaakkois-Islantiin, Meitä oli matkassa täysi autolastillinen mitä parhainta porukkaa, ja tältä taipaleelta on kohtuullinen kasa kuviakin! Jokusen hienon kohteen (kuten miehen sukuelimen muotoisen ulosteen lumihangessa) jouduin kuitenkin jättämään ikuistamatta, kun luulin, että itselaukaisimelle asetettu kamerani (jonka sittemmin nimesin Paskakasaksi) oli lopullisesti päättänyt, että sitä olisi nyt raijattu viimeistä kertaa läpi loskan, vesisuihkujen, höyryn ja hyytävän tuulen. Onnekseni suru jäi lyhytaikaiseksi, ja jeesusvanha koje jaksaa vieläkin porskuttaa huolimatta kaikista niistä kylmällä sammaleella makailuista ja suolavesikylvyistä, joita se on kaiken muun kiduttamisen ohella saanut varsinkin tässä maailmankolkassa kokea. Samaa en voi sanoa puhelimestani, jonka jätin epähuomiossa auton oven väliin jo ensimmäisenä matkapäivänä. Hyvä minä! Voisin tästä lähin tyytyä tekstaamaan ja soittelemaan ihan vain perinteisillä kapuloilla, kun eivät nuo älyluurit näköjään tuppaa meikäläisen menoa kestämään. No joo, löpinät sikseen, nyt niitä kuvia!

Jipii, road trip! Innostunutta porukkaa jossain huoltoasemalla vähän matkan päässä pääkaupungista. Tai näin luulisin, onnistuin nimittäin tälläkin reissulla pysyttelemään lahjakkaasti poissa kartalta suurimman osan ajasta eikä koordinaatteihini siten kannata aivan laput silmillä luottaa.

Näin jälkeen päin nähtynä lähtöpäivän horisontti tuntui povaavan, että tällä reissulla nähtäisiin monenlaista taivaan valojen leikkiä.

Terkkuja kavereille!

Matkasuunnitelmamme oli seuraavanlainen: ajaisimme ensimmäisenä päivänä Kirkjubæjarklausturiin, missä vietetyn yön jälkeen matka jatkuisi lähelle Höfnin kaupunkia Hólmar-nimiseen guesthouseen, missä yöpyisimme 30. päivään saakka. Pysähdyspaikoiksi olimme valikoineet ainakin Seljalandsfossin sekä Skogafossin vesiputoukset, Skaftafellin kansallispuiston sekä Víkin mustan hiekkarannan. Päätimme myös yrittää löytää Seljavallalaugin, jonnekin Seljavellirin vuoristomaisemaan piilotetun uima-altaan, mutta tehtävä osoittautui tällä kertaa ylivoimaiseksi. No, keväällä takaisin ja parempi onni matkassa!

Pirteämpää pissataukomeininkiä!

Seljalandsfossilla meitä tervehti tämä taivastelevan näköinen lumimies.

Viimeksi vesiputouksella vieraillessani oli maa lumeton ja putouksen takanakin oli turvallista tallustella. Tällä kertaa jopa polulle vievä portaikko oli niin umpijäässä, ettei ylös asti kannattanut yrittääkään. Toisia veri kuitenkin vetää leikkimään hengellään.

Pitihän sinne huipulle koettaa itsekin kömpiä. Alastulo oli kivuliaista kumpareistaan ja kuumottavuudestaan huolimatta ihan mukiinmenevä peppumäki!

Ensimmäinen ryhmähenkemme tiivistyskuva: Merlin parkouraa milloin luonnonmuotoja, milloin ihmisen tekeleitä hyväksikäyttäen, minä dokumentoin samalla kun Franziska keskittyy kiinnostavampaan kuvattavaan Madlin ja Sebastianin harjoittaessa turvallista taivastelua taustalla.

Olen aina ajatellut, että kunnon huurrekuorrutus kaunistaa kaiken. Islannissa se tarkoittaa lähinnä sitä, että uskomattoman upeasta tulee vieläkin vaikuttavampaa.

Matkalla Merlinin kanssa: reissukuvista kuutisenkymmentä prosenttia koostuu vastaavanlaisista elämän viimeisiä sekunteja dokumentoivista otoksista.

Suomalainen ulkomailla...

Islannin talvipäivä on lyhyttäkin lyhyempi, joten vaikka matka Seljalandsfossilta seuraavaan pysähdyspaikkaan. Skogafossille, ei mikään kamalan pitkä ollutkaan, oli aurinko saapuessamme jo painumassa mailleen.

Luminen Skogafoss! Mutta mitä vasemmassa laidassa tapahtuu?

Pariskuntahan se siellä, hääkuviaan ottamassa! Nostan luultavasti lämpimään tottuneelle morsiamelle sinivalkoista hattua.

Tanssija ja joulukuusi, elikäs kaverikasa. Kiipesimme veden putouskohdalle, ja vietin aikamoisen määrän aikaa vain kävellen tuulisella tasanteella ja pomppien lumessa. Vaelluksen päätteeksi oli hienoa huutaa keuhkojensa täydeltä - niin on tehnyt mieli tehdä jo pitemmän aikaa, mutta sopivan paikan perässä piti matkustaa pitkälle etelään. Hetki oli epätodellisuudessaan voimakas, tunteikkuudessaan turta, kurkkua repivän komea.

Rinnettä alas kieriminen ja pyöriminen oli parasta. Huomannee jo hylkeytymisestänikin. Madli ikuisti.

 Lumisen pysähdyksen jälkeen kiiruhdimme vielä Víkiin nauttimaan auringon viime säteistä.

Rannalla lepäili suuria lohkareita, joiden huipulla kasvoi karvamaista levää. Kiipesin yhden sellaisen päälle, siellä kelpasi seisoskella ja katsella asteittain mustuvaa merta.

Rantaa ympäröivä lumi muuttui mustaksi, kun siihen polkaisi. Ilahdutti.

 Víkistä matka jatkui Kirkjubæjarklausturiin, missä vietimme ensimmäisen yön. Revontulia, ainakaan kovin kummoisia, ei sinä iltana näkynyt, mutta pysyimme Madlin ja Merlinin kanssa pitkään hereillä korttia pelaten ja elämän ihmeellisyyttä ruotien. On jokseenkin huvittavaa, että näillä "rentouttavilla" lomareissuilla tulee usein nukuttua vielä vähemmän kuin arkiviikkoisin, kun seura pitää valveilla pitkälle yöhön ja aamulla on noustava aikaisin, jotta ehtii jotain nähdäkin lyhyen valoisan aikaan. Ei sillä että valittaisin, reissussa kuuluukin vähän rähjääntyä!

Kirkjubæjarklausturin mökki miellytti retkuettamme sen verran, että olisimme kernaasti halunneet muuttaa suunnitelmiamme ja palata sinne takaisin yhden Hólmarin-yön jälkeen, mutta vastapuolen kieltäydyttyä ei auttanut kuin pysyä alkuperäisissä aikeissa. Emme vielä tuossa vaiheessa tienneet, että tuo saattoi hyvinkin olla parempi ratkaisu - Hólmarissa näkyi molempina iltoina raivokkaan upeita revontulia!

Jäävaltakunta.

Madli oli matkalla kohtaamistamme islanninhevosista erityisen innoissaan.

Hevosstopin jälkeen pysähdyimme myös katselemaan persoonallisia kalliomuodostelmia.

Matkalla kohti Skaftafelliä ja Vatnajökullin kansallispuistoa pysähdyimme äimistelemään jäätikköä hieman pidemmältä etäisyydeltä.

En nyt hätäiseen muista, kuinka monta keskarikuvaa olen tähän blogiin lisännyt, mutta arvaajat arvannevat, kuka kaarasta käsin flippailee kuvaajalle.

Maisema on eittämättä sininen ja penkkikin löytyy kuvasta, mutta missä luuraa kyltissä kuvattu kuusi?

Skaftafelliin päästyämme alkoi auringonvalo jälleen olla kortilla, mutta ehdimme vielä patikoida parisen tuntia. Löysin itselleni mainion matkakumppanin, valtavan koiranputken varren, jonka nimesin Taikatähtääjäksi - putki palveli oivallisena apuna lumen linkoamisessa kavereita kohti. Myöhemmin hautasimme Tähtääjän juhlallisin menoin jäätikön koloon.

Svartifossin vesiputous.

Talvi oli tehnyt Svartifossista taianomaisen jäälinnan. Tai ainakin sisäänkäynnin sellaiseen. 

Jälleen uusi porukan summauskuva. Asettelusta vastasi vasemmalla seisova Sebastian, joka onnistui itse tulemaan heinän halkaisemaksi. Seuraavina Franziska, Madli, lumipallosta päähänsä saava allekirjoittanut ja Merlin.

Tämän kuvan seurauksena kamerani itselaukaisin jäi päälle, ja kun tyhmyyttäni luulin sitä kojeen kuolemaksi, loppuvat tämän päivän kuvat osaltani tähän. Eeppinen matkamme halki kansallispuiston käsitti vielä lukuisia upeuksia, kuten turvekattoisia vanhan ajan taloja, joiden ovet olivat avoinna vierailijoille. Jäätikölläkin kävimme liukastelemassa, ennen kuin jatkoimme matkaa kohti Hólmaria, missä vietimme seuraavan yön. Hólmar osoittautui oivalliseksi paikaksi revontulibongailulle - ensimmäisenä iltana vietimme ties kuinka pitkän tovin pihalla taivaalle tuijotellen, kun uusia tulia tupsahteli esiin sitä mukaa kun vanhat haalistuivat. Meillä oli seuranamme myös mielipuolisesti kiekuva kukko - liekö raukka mennyt taivaan valoista sekaisin? Uni jäi taas toissijaiseksi, mutta niiden muutamien tuntien aikana ehti säätilassa tapahtua huomattava muutos. Aamulla edellispäivän kuivan kylmä sää oli tiessään ja aiemmin miellyttävän luminen maa oli jään ja veden peitossa - käveleminen oli haaste, autolla ajamisesta puhumattakaan, eikä sakea hernerokkasumu parantanut tilannetta. Teimme kuitenkin visiitin Jökulsárlónin jäätikkölaguunille ja köröttelimme sieltä Höfniin ruokaostoksille ja uimaan. Illalla kokkailtiin ja kirjoiteltiin postikortteja. 

Matkalla kohtasimme joukon poroja! Varsinkin Sebastian oli näistä kovasti innoissaan

Sumuinen Jökulsárlón oli kaunis. Olen aiemmin käynyt tuolla kesällä, pitäisipä ihan kaivaa kuvat esille ja verrata, miltä silloin näytti.

Ilahduin kovasti tuosta hyytelön näköisestä jäämötikästä.

Rankan pystyssä ja tiellä pysymisen harjoittelun jälkeen maistui snuður. Madlin mielestä kaunis leivonnaiseni oli kuorrutettu puoliksi koiran ja puoliksi yksisarvisen kakalla.

Uimisen jälkeen. Rakastan Franziskan päättäväistä äitipöllön katsetta.

Maailman kauneimmat snapsikupit!

Postikorttien kirjoittelusessiot venyivät pitkälle iltaan, ja kun lopulta olimme asettumassa yöpuulle, tuli iltakävelyllä ollut Sebastian yhtäkkiä tupaan ja käski herättää muutkin - taivaalla leimusivat kuulemma jälleen kerran uskomattoman upeat revontulet. Näky oli erityisen jännittävä, kun sitä vertasi edellisiltaan: lähes kaikki maisemaa valaissut lumi oli poissa, mikä hankaloitti myös katselukukkulallemme kiipeämistä.

Itseltäni ei löydy jalustaa, mutta onneksi Sebastian oli kärppänä ottamassa upeita kuvia vihreänä liekehtivästä yötaivaasta. Alareunan punahehku on hyvin todennäköisesti Holuhraunin laavakentän heijastumaa - kyllä, Bárðarbunga puhisee vieläkin, vaikkei varmaan enää Suomenkaan uutisotsikoissa kummemmin komeile.

Viimeisenä aamuna heräsimme pikkuisen parempaan keliin, joten saatoimme matkan varrella pysähdellä paikoissa tarvitsematta pelätä läpikotaista kastumista. Kävimme uudemman kerran Jökulsárlónilla sekä Skaftafellissä ihailemassa jäätikköä, Víkin mustan hiekkarannan toinen puolikin tuli tutuksi, kuin myös Seljavellirin joutomaat hämärän jälkeen.

Niin sininen jäätikkö. Meni kuvitteellisen tulevaisuuden asuinpaikkalistan kärkisijoille.

Sebastian löysi maasta upeat, jääkokkarein koristellut silmälasit!

Se on niin kaunis!

Bongaa Franziska.

Jos joskus painan prosentin verran nykyisestä, anon oitis rakennuslupaa tuolle pienelle jääsaarelle.

Upea Vík, upea meri. Upeat aallot, joihin teki niin kovasti mieli juosta. Onneksi kaverit kielsivät.

Illan jo hämärtyessä pysähdyimme jonnekin Seljavellirin tienoille, suunnitelmanamme yrittää löytää maisemaan kätketty Seljavallalaug. Minulla oli melko selkeät ohjeet puhelimessani, mutta sehän tunnetusti meni rusinoiksi jo ensimmäisenä matkapäivänä, joten vaelsimme muistin varassa. Tulosta ei tullut, mutta saatoimme loppuvaiheessa selvittää, missä meni vikaan. Jospa sitä seuraavalla kerralla osuisi oikeaan!

Kaupunkiin palattuamme muistan olleeni kuolemanväsynyt ja istuneeni tässä sängylläni, kunnes ulkoa kantautui helvetinmoista pauketta ja valonvälähdyksiä. Hetken siinä kirottuani kirmasin vuokraemännän puheille tiedustelemaan, mitä vihtahousun vitsauksia naapurustossamme on käynnissä. Hän katsoi minuun ihmetellen ja kysyi, että eikö Suomessa muka juhlisteta vuodenvaihdetta raketein. No kyllä vaan, mutta moinen mekastus on meillä kiellettyä ennen kello kuutta aattoiltana. Vaan niin se on täälläkin, mutta katsopa kuinka ihmisiä kiinnostaa. Nyt on loppiaisen aatto, ja olen tähän mennessä kuullut raketinpauketta joka ikinen päivä uudenvuoden aatonaatosta saakka. Hieman eri meininki kuin kotiseudulla, missä hurjimpia tulittajia olivat yleensä pikkupojat koulutiellä munakranaatteineen ja roomalaisine kynttilöineen. Huominen loppiainen kuulemma huipentaa islantilaisten vuodenvaihteen rakettimanian, kun kaikki joulun ja uudenvuoden jälkeen halvalla myydyt papatit singotaan stratosfääriin päin, ja ilmeisesti jossain poltellaan tuliakin joulunajan loppumisen kunniaksi. Saas nähdä, eksyykö sitä katsomaan, kun uutenavuotena tuli lahjakkaasti missattua jokainen kaupungin kokko. Nekin kekkerit ovat aivan oma tarinansa, jonka kulkua valotan varmaankin aivan tässä pian. Nyt kuuhullun unia eli varmaan jotakin sarjaa silmien umpi muurautumiseen saakka. Vajaa viikko aikaa nauttia pöllön unirytmistä ennen kylmään arkeen ja kello kaksikymmentä yli saatanan kahdeksan alkaviin kieliopin tunteihin palaamista, pakko käyttää jokainen kukkumisen mahdollisuus!