Illan köllykkätä! Tai aamua varmaan
lukijan näkökulmasta, aikaerot ja minulle mieluisimmat
päivitysajankohdat tuntien. Tällä kertaa merkintä muotoutuu
hostellissa avonaisen ikkunan ääressä viileän iltailman lipuessa
sisälle ja tuoden mukanaan alakerran vieraiden meteliä. Toisinaan
keskittyminen katkeaa laskeutumispaikkaa lähestyvän lentokoneen
korvia halkovaan jylinään. Mökä tekee hetkellisesti
toimintakyvyttömäksi; se ikään kuin nappaa mukaansa mielen
päällimmäiset ajatukset, kuljettaa ne kiitoradalle ja lopulta ne
haalistuvat hiljalleen ja katoavat kuin kaukaiseksi suhinaksi
muuttunut maailmanlopun meteli. Sokean ja naiivin rakastumisen ja
ärsyttävän ennakkoluulottomuuden välttämiseksi olen koonnut
mielessäni puolivakavaa listaa asioista, joista en Reykjavíkissa
pidä, ja taidan lisätä siihen lentokoneet. Vaikka tottuuhan sitä
tähänkin varmasti, kun lähemmäs vuoden päivät asustaa tässä
mielivaltaisesti sijoiteltujen suojateiden ja sokkeloisten
keskuskatujen kaupungissa.
Olo on koko päivän ollut omituinen, jotenkin vapaa. Vietin viitisen päivää sohvasurffaten kolmen viikon kahden hengen huoneessa asumisen jälkeen, vaikka ihmisistä pidänkin, alkoi mieli jo itkeä itsenäisyyden perään. Tuntui siis tavallaan hyvältä "joutua" muuttamaan isännän uuden kämppiksen tieltä hostelliin viimeisiksi päiviksi ennen uuteen kotiin pääsyä, vaikka ratkaisu kalliimmaksi tulikin. Ja vaikka jaan täälläkin huoneeni monen vieraan ihmisen kanssa, tunnen oloni silti turvallisemmaksi ja rennommaksi ilman jatkuvasti takaraivossa tykyttävää sosiaalisuuden velvoitetta. Välillä mietin, toiminko väärin. Tulisiko minun vain niellä mielitekoni vetäytyä henkisen muurin sisäpuolelle ja kylmäverisesti hyödyntää jokainen tilaisuus laajentaa elämäni ihmisten verkostoa, koska siitä saattaa olla myöhemmin hyötyä? Olisinko onnellisempi, jos opettelisin pois tavastani tahtoa tilaa? Mietteitäni värittänevät vaihtovuoden alun paineet kotiutua sekä pitkään jatkunut sosiaalisuus; olisin varmaan innokkaampi tekemään tuntemattomista tuttuja, jollen juuri olisi harrastanut sitä miltei neljä viikkoa lähestulkoon ympärivuorokautisesti. Kuukausi sitten huolehdin viihtymisestäni ja sopeutumisestani suhteellisen aktiivisesti, joten on ollut ilo huomata, että olen alkanut toden teolla nauttia olostani; vaihtotovereista erotessa alan heti odottaa seuraavaa tapaamista, enkä malttaisi millään vartoa maanantaihin asti pääsyä pitkäaikaiseen kotiini. Mielessä siintävät kävelyretket keskustassa, rutiininomaiset ruokakauppareissut, opiskelun ja harrastusten aloittaminen. Islantilaista maalaiselämää kosolti nähneenä kiehtoudun kaupunkiarjesta Reykjavíkissa, ja mielikuvani ovat kaikessa banaaliudessaan ja puutteineen päivineen romanttisia.
Olo on koko päivän ollut omituinen, jotenkin vapaa. Vietin viitisen päivää sohvasurffaten kolmen viikon kahden hengen huoneessa asumisen jälkeen, vaikka ihmisistä pidänkin, alkoi mieli jo itkeä itsenäisyyden perään. Tuntui siis tavallaan hyvältä "joutua" muuttamaan isännän uuden kämppiksen tieltä hostelliin viimeisiksi päiviksi ennen uuteen kotiin pääsyä, vaikka ratkaisu kalliimmaksi tulikin. Ja vaikka jaan täälläkin huoneeni monen vieraan ihmisen kanssa, tunnen oloni silti turvallisemmaksi ja rennommaksi ilman jatkuvasti takaraivossa tykyttävää sosiaalisuuden velvoitetta. Välillä mietin, toiminko väärin. Tulisiko minun vain niellä mielitekoni vetäytyä henkisen muurin sisäpuolelle ja kylmäverisesti hyödyntää jokainen tilaisuus laajentaa elämäni ihmisten verkostoa, koska siitä saattaa olla myöhemmin hyötyä? Olisinko onnellisempi, jos opettelisin pois tavastani tahtoa tilaa? Mietteitäni värittänevät vaihtovuoden alun paineet kotiutua sekä pitkään jatkunut sosiaalisuus; olisin varmaan innokkaampi tekemään tuntemattomista tuttuja, jollen juuri olisi harrastanut sitä miltei neljä viikkoa lähestulkoon ympärivuorokautisesti. Kuukausi sitten huolehdin viihtymisestäni ja sopeutumisestani suhteellisen aktiivisesti, joten on ollut ilo huomata, että olen alkanut toden teolla nauttia olostani; vaihtotovereista erotessa alan heti odottaa seuraavaa tapaamista, enkä malttaisi millään vartoa maanantaihin asti pääsyä pitkäaikaiseen kotiini. Mielessä siintävät kävelyretket keskustassa, rutiininomaiset ruokakauppareissut, opiskelun ja harrastusten aloittaminen. Islantilaista maalaiselämää kosolti nähneenä kiehtoudun kaupunkiarjesta Reykjavíkissa, ja mielikuvani ovat kaikessa banaaliudessaan ja puutteineen päivineen romanttisia.
Ikävää kotiin en ole kokenut,
ainakaan suuremmissa määrin. Ihmisiä kaipaan, mutta niinhän minä
teen Helsingissäkin. Tänä iltana pääni läpi kuitenkin pyyhkäisi
omituinen tuuli, joka toi tullessaan ajatuksia entisestä elämästä,
kaipausta siihen, mikä joskus oli vallitseva tila tässä suhteiden,
mieltymysten ja elämästä selviämisen muodostamassa
kokonaisuudessa. Tietynlainen turvattomuuden tunne tyhjäsi
sisikuntani sekunneiksi ja minä epäilin, voiko tästä kaiken ja ei
minkään ristiaallokosta päästä elävänä maihin ilman ketään
kanssakärsijää, toista täysin samanmoista. Onko sieluni tarpeeksi
suuri täyttämään tarpeeni tuntea turvaa? Olen usein todennut
äkilliset, irrationaaliset ikävät ja niiden kaltaiset mielenkiusat
väsyneen naisen ajatuksiksi, mutta toistuvina ne kasvattavat voimaa
ja painoa ja saavat harkitsemaan itseään.
Hallgrímskirkjan kellot kilkuttavat
keskiyön merkiksi, ja pimeys on kiirinyt kaupungin ylle. Paljon on
muuttunut siitä, kun tänne lähes kuukausi sitten tulin; yöt ovat
pidempiä ja valo vähäisempää, mutta mielessä kukkii kesä. Olen
kevyempi, innostuneempi ja uteliaampi. Valmis uusiin kuukausiin,
avoin uusille ihmisille. Elämä epäilysten välissä on kaunista ja
kasvattavaa, ja uskon siipieni vain vahvistuvan, kun annan niiden
koettaa kantaa.