hápunktar

Aiempaa laiskuuttani kompensoidakseni ajattelin kasata kokoon tällaisen kuvapainotteisen yhteenvedon lokakuun kohokohdista. Olen ehtinyt puuhastella jos jonkinmoista, ja parista jutusta raapaisen varmaan vielä omat raporttinsa aikanaan, mutta tässä nyt jotain osviittaa elämänvaiheistani muutaman viime viikon ajalta.

Kuun alussa Yoko Onon rakennuttamaan 

Imagine Peace Tower -muistomerkkiin Viðeyn saarella

sytytettiin valot John Lennonin syntymäpäivänä.
Matkustin saarelle lautalla, näin Yoko Onon

tanssimassa muistomerkin lavalla

ja huomasin, että kaupungista katsottuna

se näyttää kliseiseltä ufoabduktiolta.

 Tiistaiaamuna tuli lunta,

ja Reykjavík oli kaunis. Iloa

kesti ikävä kyllä

vain tuon yhden päivän.

Kuoron kanssa laulettiin
mielenosoittajille laavakentällä

tuona valkeana tiistaina.

Oli kylmää, jännittävää ja kaunista.

Täytin vuosia. Syötiin kotona kalakeittoa

ja päivemmällä uhmasin hanhia

ja kävin näkemässä Nooraa

ja syömässä pitsaa.

Syntymäpäivän ilta

meni Mosóssa televisio-ohjelman kuvauksissa.

Yleisössä, tällä kertaa.

Jännittävä viisituntinen.

Sain tietää, että norjalainen kuorokaveri

oli syntynyt samana päivänä.

Kavereilla oli hostellikeikka.

Hyvin soittivat, ja oli mukavaa nähdä

monia kielikurssilaisia

pitkästä aikaa.

Ilta kesti aamukuuteen.

Tämän kaiken reuhkaamisen lisäksi ehdin tässä kuussa ainakin käydä katsomassa Sólstafirin keikan Reykjavíkin filmifestivaaleilla, kun kyseinen orkesteri soitti omaa uutta musiikkiaan vanhan viikinkielokuva Hrafninn flygurin taustalle, leipoa joulutorttuja, tutustua internetissä seuraamaani sarjakuvabloggaajaan, lukea kokonaisen lastenkirjan islanniksi, tehdä sushia, löytää kuolleen linnun kotikadulta ja tajuta että olin unohtanut puhelimeni kotiin, juhlia Halloweenia etuajassa tupareiden merkeissä, päätyä spontaanisti konsertteihin, jättää luentoja välistä, kokea elämäni pisimmän deja vun, kiivetä puuhun ja puhua vanhempieni kanssa ensimmäistä kertaa Skypessä. Seuraaviksi tunneiksi on myös luvassa jännää, sillä olen parhaillaan tekemässä lähtöä katsomaan kun kaverini hankkii ensimmäiset tatuointinsa! Tämän Halloweenin teemaan sopivan tuskan todistelun jälkeen olisi tarkoitus kirmaista goottiteemaisiin baaribileisiin, mutta suurimmat naamiokarnevaalit tapahtunevat huomenna, kun kuoro kokoontuu karmaisevien kekkereiden merkeissä. Minulla on jopa asuidea, toivottavasti saan sen toimimaan ja muistan ottaa kuvia. Näissä tunnelmissa poistun ja toivotan hyvät pyhäinmiestenpäivät teille satunnaisille silmäilijöille. Gleðileg hrekkjavaka!

stærsti skemmtistaður í heimi

Minun pitäisi todellakin ryhdistäytyä näiden kuulumisieni kanssa. Jotenkin varkain on taas melkein kuukausi livahtanut menneisyyteen... Otanko tämän kirjoittamishomman hieman turhan vakavasti? Ihan hyvinhän sitä voisi vaikka viikoittain nakutella jotain lyhyttä ja ytimekästä valokuvien väliin ja kutsua sitä päivitykseksi sen sijaan, että panttaa painokelpoisia ajatuksia kuukauden päivät ja päräyttää ilmoille megamerkinnän, jota tuskin kukaan täysipäinen jaksaa edes kahlata läpi. Ideoitahan minulta löytyy vaikka kuinka, mutta aika ja inspiraatio tuppaavat ainakin minun elämässäni välttelemään toisiaan viimeiseen asti. Mutta jospa tämä tästä. Pitäisi varmaan alkaa juoda kahvia tai nappailla piristeitä, niin jaksaisi kukkua yökaudet blogaamassa ja selviäisi vielä seuraavista yliopisto- ja kuoropäivistä kunnialla.

Vierähtäneisiin viikkoihin on jälleen kerran mahtunut edellä mainittujen koulu- ja kuorojuttujen lisäksi ainakin rikkikaasua, uusia tuttavuuksia sekä jokunen peri-islantilainen tapahtuma! Sain myös riesakseni jonkun nuhantapaisen, jotenka olen jatkuvan juoksentelun sijaan taantunut kyhjöttämään kotosalla ja tapittamaan House of Cardsia kämppiksen kanssa. Vaiva vaikuttaisi onnekseni olevan väistymään päin, tai sitten olen vain turtunut, antanut asialle piupaut ja alkanut elää elämääni normaaliin tapaan. En tiedä, mutta oli miten oli, elämä jatkuu tapahtumarikkaana ja hektisenä ainakin seuraavat pari viikkoa vaikka sitten Buranan voimalla.

En usko höpötelleeni täällä vielä mitään kummempia islantilaisesta opiskelijaelämästä, ja syy voi hyvinkin piillä siinä, että mitään Helsingistä tuttuja haalarikötinöitä tai juomalaulujen siivittämiä pöytäjuhlia ei täällä harrasteta. Opiskelijajuhlijat kansoittavat useimmiten keskustan baareja muun väestön tapaan, ja erikseen järjestettyjä bileitä varten saatetaan varata oma paikka. Alkoholin ostamisen alaikäraja on täällä 20 vuotta, joten kotibileetkin ovat melkoisen suosittuja vielä omankin ikäluokan keskuudessa. Yksi illanvieton muoto, johon ei ainakaan humanistipiireissä Suomessa törmää, tunnetaan nimellä science trip, ja kun jokunen aika sellaisellekin pääsin osallistumaan niin miksipä en hieman valottaisi, mistä kyseisessä touhussa oikein on kysymys.

Science tripeistä vaikuttaisi tämän ensikokemukseni perusteella olevan sivistyneen kuuloisesta nimestä huolimatta olevan tiede melko kaukana. Tämä minun ja kavereideni visiteeraama tapahtuma oli puhelinoperaattori Novan järjestämä, ja vaikka päämotivaationani toimikin tapahtumatiedotuksessa mainostettu ilmainen ruoka- ja juomatarjoilu, minua itse asiassa oikeasti kiinnosti myös tuo mystinen yhtiö tiedetripin takana - lähes jokainen vaihtarikaverini omistaa Novan liittymän, ja kun lafkalta vielä löytyy tilava, yhdistetty puhelinkauppa-bilepaikka sekä rahkeita tarjota ainakin satapäiselle opiskelijalaumalle ruokaa ja alkoholia, alkaa meikän mielikuvitus muovailla mitä villimpiä salaliittoteorioita... No mutta, meidän porukkaa prepattiin lyhyesti edellisenä iltana ja käskettiin taikajuoman tinttaamisen lomassa kiinnittämään huomiota myös illan asiapuoleen - mikä ei sinänsä olisi ollut mikään ongelma, jos jotain asiaa olisi ylipäätään ollut tarjolla. Kaksituntiseen tapahtumaan mahtui nimittäin sekä elävän että tallenteilta soitetun musiikin ja epämääräisen hengailun lisäksi kymmenisen minuuttia videomuotoista Nova-markkinointia, jota en itse keskimittaisena edes nähnyt paikaltani parikymmenpäisen kirahvilauman takaa, joten katsoin parhaaksi hoitaa kaljan tassuun ja väistyä väljemmille vesille viihtymään. Olin odottanut jotain auditorio, pukumies ja PowerPoint -tyylistä tietoiskua, mutta kyllähän tuo rennompikin meininki kelpasi paremmin kuin hyvin! Mitä olen muiltakin näistä science tripeistä kuullut, niin jotakuinkin vastaavanlaisella kaavalla ne kai tuppaavat yleisestikin menemään. Tietääpähän nyt sitten, mihin varautua, kun kutsu käypi science tripille seuraavan kerran!

kinosti.jpg

Photobomb level: Florian

Swag Ramona esittelee vinkeitä bilehattuja, joita  oli mahdollista voittaa ensimmäisessä kuvassa näkyvästä pallokalapyörästä.

Yritimme estää juhlapaikalla tapahtuneen tallennuksen. Lienee selviö, että turvamies siirsi tuon vakoilunestovermeen sukkelasti sivuun kuvan ottamisen jälkeen.

 On kyllä hämmentävää, miten yleistä tuollainen ilmainen tarjoilu reykjavíkilaisissa bileissä on - sähköpostiin tippuu harva se viikko tiedotuksia milloin mistäkin ilmaisella kaljalla itseään mainostavista kokkareista, ja järjestöt ja yhdistykset saavat usein olutvalmistajilta lahjoituksia. Ja alkoholihan siis liikkuu täällä sellaisissa hinnoissa, ettei sitä kyllä ihan ensi töikseen lähtisi ilmaiseksi jakelemaan, mutta mitäpä lienee mafiajuttuja sitten, en tiedä. Nyt lähden joka tapauksessa merkinnän henkeen mätsäävästi arpomaan, pitäisikö tämä ilta kököttää kotosalla vai käväisisikö sitä yliopiston baarissa yhdellä tai parilla, kun illan ohjelmistossa on opiskelijalehden julkistamisbileet - ja luonnollisesti ilmaista Tuborgia.

Kirjoittaessa soi: Spotifyn mainio Iceland Airwaves 2014 -soittolista

lifið er yndislegt

Pari viikkoa takaperin osallistuin vaihtarijärjestön ekskursiolle Þórsmörkiin, Islannin ulkopuolella valtamediassa Thorina tunnetun pakanajumalan mukaan nimettyyn tuuliseen laaksoon, sekä sen lähialueille. Reissu oli vallan huisa ja valokuvauksellinen, ja silläpä päätinkin, että se ansaitsee aivan oman merkintänsä. Toivotaan vaan, että tämä sivusto jaksaa pyörittää useamman kymmenen räpsyn valokuvaoksennusta...

Ihan ensi töikseni voisin hieman valottaa määränpäämme maantieteellistä sijaintia. Þórsmörk sijaitsee Etelä-Islannissa kahden jäätikön välissä: toinen näistä on pahamaineinen Eyjafjallajökull, jonka alla uinuva tulivuori sekoitti purkautumisellaan koko Euroopan lentoliikenteen vuonna 2010, ja toinen, myöskin tulivuoren peittävä jäätikkö, kantaa nimeä Tindfjallajökull. Alue on Islannin suosituimpia retkeilykohteita, eikä ihan syyttä suotta. Maisemat ovat huonollakin kelillä huikeat, eikä matka Reykjavíkistakaan ole puuduttavan pitkä. Yöpyminen on mahdollista telttailun lisäksi keittiöin ja suihkuin varustetuissa erämajoissa, joista ainakin meidän retkueemme vuokraama tapaus oli uskomattoman mukava ja viihtyisä. Patikointivaihtoehtoja löytyy lukemattomat määrät lähiseutujen tutkimisesta jäätikköretkiin, ja pääseepä laaksosta Laugavegur-reittiä pitkin patikoimaan Landmannalaugarin geotermiselle alueellekin, mikäli pitkä matka ei pelota. Itse käytimme lauantaipäivän yhteen pitkään patikkaretkeen läheiselle vuorelle ja sen ympäristöön, ja sunnuntaina kotimatkalla pysähdyimme seikkailemaan Stakkholtsgján jäätikköjokia vilisevässä kanjonissa sekä kiipesimme Stóra Dímun -kukkulan huipulle nauttimaan tuulesta.

Bussin ikkunasta näkyi jänniä.

Eyjafjallajökull! Vuoden 2010 purkaus tapahtui jään alla ja seurauksena syntynyt tulva (islanninkieliseltä nimeltään muuten jökulhlaup, "juoksevaksi muuttunut jäätikkö") aiheutti paljon tuhoa. Jollen aivan väärin muista,  kuvassa himmeästi erottuva halkeama toimi yhtenä jäätiköltä virranneen veden poistumiskanavana.

Reykjavíkin ja Þórsmörkin väliltä löytyy jäätiköiden lisäksi muitakin näkemisen arvoisia paikkoja. Pääsin tällä reissulla näkemään yhden unelmakohteistani, kun pysähdyimme ihastelemaan Seljalandsfossin vesiputousta.

Hienompiakin on nähty? Ei mutta, tällä putouksella on eeppinen piilopuolensa...

...nimittäin se, että sen takana on paljon tilaa retkeilijöiden seikkailla!

Kaunista ja niin kovin kuvauksellista. Kaikenlaiset vesimuodostelmat ovat aina lukeutueet suosikkimaisemiini, joten ihan suhteellisen haltioissani hiippailin tuolla hämyisen vesiverhon takana!

Punnitsin pitkään päässäni tälle reissulle lähtemistä, sillä patikointiosuudet kuulostivat kokemattoman korviin hieman haastavilta, mutta kevyt ryhmäpaine ja terve usko omaan itseen saivat minut kuitenkin lopulta ilmoittautumaan kaksi päivää ennen lähtöä. Seuraavana siirtona minä ja kämppikseni löimme hynttyyt yhteen kahden saksalaisen ja yhden itävaltalaisen kanssa, ja tämän seurauksena syntyi ihan kunnioitettavan kokoinen varasto tomaattikastiketta lauantain illallistarpeiksi. Veto oli varsin fiksu, sillä meitä oli reissussa päälle 50 henkeä, ja alusta asti kokkaaminen erämajamme rajallisen kokoisissa ruokailutiloissa olisi ollut melkoisen masokistista touhua...

Kokkausporukan yhtenäistäminen tapahtui erinäisin rituaalein, joista yksi oli Manonin aurinkolasien kokeileminen ja tämän tähtihetken ikuistaminen. Dieter näyttää mallia!

Toisia pokat pukivat...

...kun taas toiset kokivat paremmaksi vain vääntää koko homman vitsiksi.

Kuvista voi ehkä jo päätellä, miten uskomaton mäihä meillä kävi sään suhteen. Bussi starttasi lauantaina 20.9. Reykjavíkista aamuyhdeksän aikoihin, ja aurinko paistoi ensin koko matkan ja sitten koko päivän siihen päälle! Islantilaiset olivat ihmeissään, ja kyllä sitä itsekin viitisen vetistä kuukautta täällä viettäneenä osasi arvostaa pilvetöntä taivasta ja lämmittäviä auringonsäteitä.

Tämän paremmaksi ei Islannin sää muutu.

Pyörillä liikkuva silta! Kohtuullisen kuumottava, mutta käytännöllinen keksintö.

Kuten jo kerroinkin, olin aluksi hieman epäileväinen patikointikuntoni suhteen, mutta pelkoni osoittautui aivan turhaksi. Maastossa käpöttelyn vaikeinta antia olivat parit nousut, mutta hyvin sitä tämmöinen peruskuntoinen pullakin niistä selvisi, ja maisemat huipulla olivat jokaisen hikipisaran ja maitohappoisen lihasjuilin arvoisia.

Spotatkaa kuvasta Merlinin uusi kaveri!

Huiput huipulla!

Ruokaryhmäkuvan jäljillä... Valitettavasti Florian hiihteli tuolloin jotain omia latujaan, joten tulokset jäivät hieman vajavaisiksi.

Metsä. Islannissa. Tässä vaiheessa retkueemme jakautui, kun osa porukasta käveli hieman harhaan, mutta onneksi ongelma ratkesi helposti. Islantilaiseen metsikköön kun ei noin vain eksytä, ja hetken päästä huomasimmekin toverimme ja oikaisimme puiden lomasta heidän luokseen.

Johtuneeko siitä, etten ole koskaan käynyt Pohjois-Lapissa, mutta en ole koskaan nähnyt näin keltaisia lehtiä.

Sauna! Viereisen lammikon vesi oli lämpöistä, pääsisipä kylpemään!

Ihmeellistä levää, joka kuivuessaan muistutti keittiörättiä.

Matkalla huipulta takaisin kohtasimme metsän ja saunan lisäksi muita ihmeellisyyksiä, kuten kallioseinämässä muutaman metrin korkeudessa ammottavan luolan, jossa itse Snorri Sturlusonin kerrotaan majailleen. Snorri joutui aikoinaan varastelemaan lampaita henkensä pitimiksi, ja kerran hän juoksi suivaantuneita vihamiehiään karkuun luolalle. Luolan korkeasta sijainnista johtuen vihamiehet päättelivät, ettei ukko siellä kovin kauaa kehtaisi kärvistellä, vaan joko tulisi omatoimisesti alas tai kuolisi nälkään, ja jättivät itse kiipeämättä ylös. Vaan eivätpä arvanneet, että Snorri oli jotenkin saanut kuljetettua myös varastamansa lampaat luolaan, ja eleli siellä hyvän tovin näiden maidon ja lihan turvin, samalla kun häntä jahtaavat vihulaiset kuvittelivat hänen nääntyneen. Muutama rohkea kaveri kipusi kallioseinää pitkin luolaan, oli kuulemma ihmisasumukseksi aika piskuinen.

Luolan vieressä kasvoi maailman pehmeimpiä ja tökittävimpiä sammalpalloja!

Voisin varmaan alkaa myydä materiaalia ihmisille, jotka väsäävät akateemisia teoksia ihmisten erilaisista reaktioista kameroita kohtaan.

Retkemme alku- ja loppupisteessä oli talo, joka ilmeisesti oli jonkin sortin hostelli. Sukkia siellä ainakin kuivattiin.

Ipanoita ja iäkkäämpiä ihmisiä pyydystämässä purosta kaloja.

Joku ystävällinen sielu oli jättänyt evästä majapaikan pihalle.

Muutaman tunnin reippailun jälkeen palasimme takaisin Básarin erämajalle, missä nohevimmat rupesivat ruoanlaittoon, mutta monet päättivät vielä lähteä tutkimaan lähiseutua. Kuuluimme itse jälkimmäisiin, sillä eihän tuota säätä voinut hukkaankaan heittää! Meidän oli itse asiassa tarkoitus heittää vielä toinen patikka Eyjafjallajökullin lähistöllä, mutta kello oli sen verran, ettei se olisi onnistunut ennen pimeän tuloa. Harmi!

Erämökki olikin perämökki eheh 

Paikallinen lillukka ihmettelemässä maailmaa.

Ruskanpunaiset puolukanvarret värittivät sammaleista maastoa monin paikoin. Erehdyin kerran maistamaan marjaakin vain todetakseni, että paikallinen suurisiemeninen jauhopallo on aika surkea puolukantekele.

Hämärä oli jo laskeutumassa, kun lopulta raaskimme irrottaa katseemme fantastisista maisemista ja vaeltaa vaihteeksi sisätiloihin pastan ääreen. Runsaan ja täyttävän aterian jälkeen istuimme hetkeksi pelailemaan väsyneille aivoille aivan liian monimutkaista koordinaatiojuomapeliä sekä kuvitteluleikkiä, jossa ideana oli muovata ilmasta esine, heittää se toiselle ja katsoa, mitä tämä sai aikaan. Olen itse todella huono keksimään mitään spontaanisti, mutta oli ilo katsoa, kuinka luovia ja fiksuja leikkikaverini osasivat olla! Pehkuihin painuimme puolenyön hujakoilla, sillä olimme kaikki väsyneitä päivän patikoinnista (ja osa myös edellisillan sosiaalisista virikkeistä...), ja sikäli samantyyppistä settiä oli seuraavanakin päivänä luvassa, halusimme olla aamulla kaikki kohtuullisessa kunnossa.

Sunnuntaiaamu valkeni sumuisena ja sateisena, mutta kuten kerkesin jo kehaista, Þórsmörkissä on aina kaunista. Niin oli tuolloinkin, ja maisemia ihaili mielellään, vaikka sade piiskasikin kasvoja ja koetti tunkeutua tuulipuvun alle. Tutkimusretkemme läheiselle vuorelle jäi myrskyn uhasta johtuen lyhyeksi, ja möngimme märkinä bussiin aloittelemaan kotimatkaa.

Jonkin aikaa köröteltyämme pysähdyimme Stakkholtsgján kanjonin kohdalla. Tätä seurasi seikkailu jäätikköjokien halkomassa laaksossa, jossa tuuli meinasi kaataa maahan suorilta jaloilta ja puhalsi vielä hyistä vettä päälle, kun sade ei kastelutoimiin tällä kertaa saapunut. Reissua edeltävänä päivänä ostetut vedenpitävät vaelluskengät pääsivät heti kovan luokan testiin, ja niinhän sitä tarvoin tuolta sukat kuivina takaisin, vaikka muu varustus imikin itseensä mukavat määrät vettä. Hyytävää, märkää, mutta niin eeppistä ja hauskaa tolskausta, menisin uudestaankin!

Joet olivat paikoin syviä, joten jouduimme turvautumaan omatekoisiin siltoihin.

Mahtipontisen maiseman seasta löytyi myös paljon pientä ja kaunista.

Hassu valkoinen pallerokallio.

Möngin mukavaan reikään. Sisustuksen puolesta olisin voinut jäädä pidemmäksikin aikaa.

Ei sadetta ilman sateenkaaria - ainakaan Islannissa, missä säätila vaihtuu viiden minuutin välein.

Ukkosenjumalan aamukiukku alkoi jokiseikkailun jälkeen hellittää, eikä vettä enää tihuttanut taivaalta, mutta tuuli sen sijaan oli kovimpia, mitä olen eläessäni kokenut. Todelliset maistiaiset siitä saimme kuitenkin vasta seuraavassa pysähdyspaikassamme, Stóra Dímunin huipulla.

Vaarallisen voimakasta tuulta tai ei, hienot oli maisemat!

Ylhäälläkin oltiin.

Tuulikukkulalta laskeutumisen jälkeen matka jatkui suoraan Reykjavíkiin. Ryhmärämältämme oli jäänyt sen verran paljon ruokaa yli, että päätimme aikaisemmin kokoontua vielä sunnuntaipäivälliselle Florianin asuntolaan, joten pikaisen vaatteidenvaihdon jälkeen lähdimme viikonlopun viimeiselle vaellukselle kohti Reykjavíkin keskustan itäisiä laitoja.

Oheinen video saa tällä kertaa selittää otsikkoni aiheen. Lause tarkoittaa "elämä on ihanaa", ja sopii paremmin kuin hyvin kuvaamaan viikonlopun fiiliksiä - varsinkin, kun yksi täällä lentävä inside-läppä on everything is awesome... Reissu oli siis lyhyesti sanottuna oikein onnistunut, ja viikonloppu varmasti hauskimpia täällä vietettyjä. Oikein ikävä iski tätä kirjoittaesssa, jospa sitä keväällä Laugavegurille ja sitä kautta takaisin tuonne Thorin tuuliseen maahan...