alltaf gott að pissa á norður-ameríku

Uuet vuuet vain molemmille tuntemattomille Blogger-seuraajilleni, ja toki myös muillekin tätä tekstiä silmäileville sieluille. Joulujorinoissani höpöttelinkin jo Tapanin-ajelun virkaa ajaneesta Reykjanesin-reissusta, josta ajattelin nyt muutaman kuvan kera kertoa. Kamerastani loppui akku aivan alkumetreillä ja kohtuullisilla kuvausmahdollisuuksilla varustettu puhelimenikin muuttui ulosteeksi eräänä epäonnen aamuna, joten osa tarinasta roikkuu muistin ja mielikuvituksen varassa, eikä niistä kumpikaan ole oikein lähiaikoina palvellut, mutta muistellaanpas taas sananlaskua yrittäneen laittamisesta ja tartutaan toimeen.

Kellon siirtymävaiheessa yhdeksästä kymmeneen Tapanin-aamuna ajoivat Merlin ja Franziska asumukseni eteen - tai oikeastaan aika kauaksi siitä, sillä he huomasivat kotikatuni yksisuuntaisuuden hieman liian myöhään (ei sillä, että täällä kukaan varsinkaan aamuhämärässä välittäisi) - ja matka etelään alkoi. Kaupungista poistuessamme koukkasimme matkaan myös kurssi- ja tuutorryhmäkaverini Sannen. Ensimmäinen pysähdyksemme oli lentokenttäkaupunki Keflavík, sillä myös Merlinin matkapuhelin oli aiemmin tuntenut kutsumusta uuteen uraan entisenä suolen täytteenä, ja kyseisestä kylästä oli sopivasti löytynyt käytetty kälätin korvikkeeksi. Kaipasimme myös kahvia, ja onneksemme Hótel Keflavík piti ovensa avoinna juhlapyhänäkin, jotta saatoimme hipsiä sisään ja häikäilemättä hyväksikäyttää aulan juoma-automaattia sekä saniteettitiloja.

Keflavíkista körötellessämme pysähtelimme missä vain satuimme näkemään jotakin mielenkiintoista. Hautuumaa oli pieni ja jännittävä sähkövalaistuine ristikoristeineen - kynttilöitä ei tainnut näkyä ollenkaan! No, tässä maassa on sähkö halpaa ja kaikenlaiset ylilyönnit valitettavankin tuttuja, joten tietäähän tuon kai. Kuolleiden kunniakumpuja pällisteltyämme löysimme lähistöltä välittömän viettelyksen - kapean tien, joka johti merelle. Harmiksemme tie oli pistetty poikki aidalla ennen kuin se tavoitti rannan, muttemme oikeastaan ehtineet edes harmistua, sillä saimme hyvin pian odottamatonta seuraa.

Komeita koneja kohtaa Islannin maaseudulla todella usein, tämän olen saanut reissatessani huomata. Josko sitä täällä ratsastaisi ensimmäistä kertaa elämässään... Heppoja hetken taputeltuamme peruutimme takaisin päätielle, ja matka jatkui kohti tuntematonta - minulla ei ollut mitään havaintoa siitä, minne meillä oli matka, mutta ilmeisesti etupenkkiläiset tiesivät, sillä ihan tolkun paikkoihin sitä lopulta aina päädyttiin. 

Pysähdyimme oranssilla majakalla auringon ollessa jotakuinkin korkeimmillaan, siinä puolen päivän korvilla, ja tovi jos toinenkin vierähti katsellessa aaltoja ja auringon leikkiä kuoppaisilla kallioilla. Saan merestä tuskin koskaan tarpeekseni, ja varsinkin islantilainen rantamaisema on minulle kovasti mieleen. Minun pitäisi käydä rannoilla useammin. Meri kiehtoo metsäläistä, rauhoittaa raivollaan, tukahduttaa tulehtuneet tunteet.

Alueella oli toinenkin majakka, mutta siitä en ehtinyt saada kuvaa. Aivan majakan edessä oli kaksi keinua, joihin juoksimme Franziskan kanssa heti ne huomattuamme, ja keinuttuamme äkkäsimme, että laitoshan on vinossa ja saattaisi kaatua. Niin... Kummalliselta kuolemalta välttyminen Islannissa olkoon uusin lisä loppumattomaan harrastusten listaani.

Franziska yritti toteuttaa jotain taiteellista visiotaan kamerani avulla, muttei ilmeisesti osannut vangitsemaan haluamaansa. Lisään kuvan kuitenkin, sillä opin tässä joulunajan kuluessa pitämään tuosta tuntemattomasta tytöstä kovasti.

Majakkamatkailun jälkeen uskon, että ajoimme sinne, missä Euroopan ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat on yhdistetty sillalla. Laskeuduimme laattojen väliseen kuiluun kuka peppumäkeä ja kuka viidestä metristä hypäten sen jälkeen, kun olimme tehneet toilettitoimemme toisella laatalla. Ei siitä enempää, vaikka mieleni tekisikin tuoda pöytään kuvat ja kaikki. Hienoja muistoja. Alkoi tulla lunta, autolle sai luistella päältä jäätynyttä asvalttipolkua pitkin.

Viimeiset valokuvani on otettu Gunnuhverin geotermiseltä alueelta (ken tietää kauniimman termin geotermiselle, sen kertokoon), johon liittyy kummitustarina, jota en nyt jaksa suomentaa. Muistan olleeni innoissani kaikesta tuosta rikinkatkuisesta höyrystä - juoksin eestaas savupilven läpi, minkä jälkeen hiukseni olivat läpimärät ja huuleni maistuivat suolaisilta. Koska mannertenvälisestä seikkailustamme otetut kuvat lymyävät kuolleen kännykkäni kätköissä, en ole täysin varma kaiken kronologiasta, mutta veikkaan villisti visiitin Gunnuhverille olleen päivän viimeisiä. Kotiin ajelimme Grindavíkin kautta, joka on kuuluisa kalakunta ja Rovaniemen ystävyyskaupunki. Pysähdyimme pienen Bryggjan-kahvilan eteen, ja hämmästykseksemme se oli kuin olikin auki. Kuppilassa näytettiin jalkapallo-ottelua, ja kenties juuri siksi paikka oli täynnä keski-ikäisiä ja sitä vanhempia miehiä. Kahvilan seinillä roikkui kalastusaiheisia valokuvia ja julisteita, katosta riippui verkkoja ja Färsaarten lippu. Pöytä oli pieni, eivätkä kahvimme ja kakkumme melkein mahtuneet sille. Söin suurimman ja halvimman kakkupalan ikinä, tai ainakin Islannin-oleskeluni aikana.

Olin kuolemanväsynyt palattuamme takaisin kaupunkiin, mutten juuri ehtinyt uinua, kun kaveri yllättäen kutsui kotiinsa pitsalle. Sen jälkeen lähdin vielä ulos näkemään matkaseuralaisiani ja muutamaa muuta tuttua, ja kotiuduttuani taisinkin raivokkaan inspiraation vallassa kirjoittaa jonnekin aamuviiden tienoille ja julkaista joulumerkintäni. Nukuin kolmisen tuntia ennen kuin kahdeksan jälkeen tultiin taas hakemaan, tällä kertaa ihan kotitalon edestä. Siitä, minne matka jatkui ja mitä siellä tapahtui, kerron lisää seuraavassa merkinnässä!