hugmyndir

Illan köllykkätä! Tai aamua varmaan lukijan näkökulmasta, aikaerot ja minulle mieluisimmat päivitysajankohdat tuntien. Tällä kertaa merkintä muotoutuu hostellissa avonaisen ikkunan ääressä viileän iltailman lipuessa sisälle ja tuoden mukanaan alakerran vieraiden meteliä. Toisinaan keskittyminen katkeaa laskeutumispaikkaa lähestyvän lentokoneen korvia halkovaan jylinään. Mökä tekee hetkellisesti toimintakyvyttömäksi; se ikään kuin nappaa mukaansa mielen päällimmäiset ajatukset, kuljettaa ne kiitoradalle ja lopulta ne haalistuvat hiljalleen ja katoavat kuin kaukaiseksi suhinaksi muuttunut maailmanlopun meteli. Sokean ja naiivin rakastumisen ja ärsyttävän ennakkoluulottomuuden välttämiseksi olen koonnut mielessäni puolivakavaa listaa asioista, joista en Reykjavíkissa pidä, ja taidan lisätä siihen lentokoneet. Vaikka tottuuhan sitä tähänkin varmasti, kun lähemmäs vuoden päivät asustaa tässä mielivaltaisesti sijoiteltujen suojateiden ja sokkeloisten keskuskatujen kaupungissa.

Olo on koko päivän ollut omituinen, jotenkin vapaa. Vietin viitisen päivää sohvasurffaten kolmen viikon kahden hengen huoneessa asumisen jälkeen, vaikka ihmisistä pidänkin, alkoi mieli jo itkeä itsenäisyyden perään. Tuntui siis tavallaan hyvältä "joutua" muuttamaan isännän uuden kämppiksen tieltä hostelliin viimeisiksi päiviksi ennen uuteen kotiin pääsyä, vaikka ratkaisu kalliimmaksi tulikin. Ja vaikka jaan täälläkin huoneeni monen vieraan ihmisen kanssa, tunnen oloni silti turvallisemmaksi ja rennommaksi ilman jatkuvasti takaraivossa tykyttävää sosiaalisuuden velvoitetta. Välillä mietin, toiminko väärin. Tulisiko minun vain niellä mielitekoni vetäytyä henkisen muurin sisäpuolelle ja kylmäverisesti hyödyntää jokainen tilaisuus laajentaa elämäni ihmisten verkostoa, koska siitä saattaa olla myöhemmin hyötyä? Olisinko onnellisempi, jos opettelisin pois tavastani tahtoa tilaa? Mietteitäni värittänevät vaihtovuoden alun paineet kotiutua sekä pitkään jatkunut sosiaalisuus; olisin varmaan innokkaampi tekemään tuntemattomista tuttuja, jollen juuri olisi harrastanut sitä miltei neljä viikkoa lähestulkoon ympärivuorokautisesti. Kuukausi sitten huolehdin viihtymisestäni ja sopeutumisestani suhteellisen aktiivisesti, joten on ollut ilo huomata, että olen alkanut toden teolla nauttia olostani; vaihtotovereista erotessa alan heti odottaa seuraavaa tapaamista, enkä malttaisi millään vartoa maanantaihin asti pääsyä pitkäaikaiseen kotiini. Mielessä siintävät kävelyretket keskustassa, rutiininomaiset ruokakauppareissut, opiskelun ja harrastusten aloittaminen. Islantilaista maalaiselämää kosolti nähneenä kiehtoudun kaupunkiarjesta Reykjavíkissa, ja mielikuvani ovat kaikessa banaaliudessaan ja puutteineen päivineen romanttisia.

Ikävää kotiin en ole kokenut, ainakaan suuremmissa määrin. Ihmisiä kaipaan, mutta niinhän minä teen Helsingissäkin. Tänä iltana pääni läpi kuitenkin pyyhkäisi omituinen tuuli, joka toi tullessaan ajatuksia entisestä elämästä, kaipausta siihen, mikä joskus oli vallitseva tila tässä suhteiden, mieltymysten ja elämästä selviämisen muodostamassa kokonaisuudessa. Tietynlainen turvattomuuden tunne tyhjäsi sisikuntani sekunneiksi ja minä epäilin, voiko tästä kaiken ja ei minkään ristiaallokosta päästä elävänä maihin ilman ketään kanssakärsijää, toista täysin samanmoista. Onko sieluni tarpeeksi suuri täyttämään tarpeeni tuntea turvaa? Olen usein todennut äkilliset, irrationaaliset ikävät ja niiden kaltaiset mielenkiusat väsyneen naisen ajatuksiksi, mutta toistuvina ne kasvattavat voimaa ja painoa ja saavat harkitsemaan itseään.

Hallgrímskirkjan kellot kilkuttavat keskiyön merkiksi, ja pimeys on kiirinyt kaupungin ylle. Paljon on muuttunut siitä, kun tänne lähes kuukausi sitten tulin; yöt ovat pidempiä ja valo vähäisempää, mutta mielessä kukkii kesä. Olen kevyempi, innostuneempi ja uteliaampi. Valmis uusiin kuukausiin, avoin uusille ihmisille. Elämä epäilysten välissä on kaunista ja kasvattavaa, ja uskon siipieni vain vahvistuvan, kun annan niiden koettaa kantaa.