er ekki kakódýr í súpunni

Kun istuin ensi kerran ruokasalissa suunnittelemassa tämän merkinnä sisältöä, taustalla pyöri Dagur Kári Péturssonin ohjaama, maailmanmainettakin (ansaitusti) niittänyt elokuva Nói Albinói, joka on itseasiassa kuvattu ihan lähimailla. Vaikka kuva vallan vaikuttava onkin, en ajatellut nyt avata sitä sen enempää, mutta kuvauspaikoista voisin jokusen sanasen sepittääkin. Pääkallopaikka Bolungarvíkissä en ole vielä vieraillut, mutta hallussani on pirusti pikseleitä sekä Ísafjörðurista että Þingeyristä, missä tuota kauniin melankolista, metaforista ja miellyttävän väristä fiilikset vuoristorata-ajelulle sinkoavaa flikkiä on myöskin filmattu. Mieleni minun tekisi melkein lätistä leffoista enemmänkin, niitä kun on täällä kielikurssilla tullut muutama nähtyä, mutta ehkäpä hillitsen haluni tällä kertaa ja keskityn kuulumisiin!

Huikea city tuo Þingeyri

Viinikätkö!

Miksi asvaltti on täällä Islannissa kaikkialla täynnä jälkiä?

Kaksi asiaa, jotka löytää joka ikisestä islantilaisesta pikkukylästä: kirkko ja uimahalli.

Haudan lepoonkin pääsee tässä kyläpahasessa.

Eikä paikan pienuus pelasta vandalismilta.

Siellä näkyy Núpur! Kuinka turhauttavaa aina ajaa pitkä lenkki toiselle puolen vuonoa, kun veden yli pääsisi suorilla.

Eksyin jonnekin.

Ihanat mummotuolit, meinasi lähteä matkaan tuolta tyhjästä varastopömpelistä!

Taisin lopettaa edellisen merkintäni mainintaan Þingeyrin-reissusta, jonka pääpointti oli visiitti uimahalliin ja sen jälkeinen rento palautumishetki Simbahöllin-nimisessä viihtyisässä kahvilassa, jonka jostain eriskummallisesta syystä omistaa belgialainen pariskunta ja joka lienee alueen ainoita paikkoja, missä henkilökunta ei pulputa paikallista kieltä. Päteviä paistotuotteita sieltä joka tapauksessa saapi, ja niitä on mukava mussuttaakin viihtyisässä vanhan puutalon miljöössä. Varsinkin silloin, kun ikkunasta voi ihastella ilta-auringon kaunistamaa katua!

Aurinkoa täältä ei ihme kyllä ole puuttunut! Ihan on saanut ihmetellä tätä suoranaista kesäkeliä; lämpötila on kiipinyt kohti kahtakymmentä eikä vettäkään ole tullut läheskään viimekesäisen vertaa. Islannin ihmeellisiä auringonlaskuja on tullut tilloteltua kunnolla kahteen otteeseen, ensimmäisen kerran bussimatkan päässä sijaitsevalla rannalla ja toistamiseen sitten spontaanin kävelyreissun huipennukseksi. Kyseinen patikka päättyi ränsistyneelle pienelle mökille, jota luulimme haamujen asuttamaksi, mutta myöhemmin selvisi, ettei tuohon kyseiseen tönöön ole ainakaan tiettävästi jäänyt ketään kummittelemaan. Talon tarina ei siis ehkä ole kauhean kammottava, mutta sitäkin surullisempi kyllä. Paikan nimittäin osti joskus 50-60-luvulla vanha pariskunta, joka päätti muuttaa Reykjavíkista Länsivuonoille viettämään rauhallisia eläkepäiviä. Kuten kuvitella saattaa, oli näille seutuville varsin vaikea päästä teitse, ja niinpä pari sopi paikallisen poliitikon kanssa, että heitä varten rakennettaisiin silta, mikäli he vastineeksi lupautuisivat asumaan talossa seuraavat 20 vuotta. Tähän nämä tuumasivat, että mikäpä heidän siellä majaillessa, elämän edestä työtehtäviä täytettyinä ja vailla kummempaa kaipuuta kaupunkiin, ja niinpä sopimus solmittiin. Miehelle kävi kuitenkin vielä viimeinen kutsu merille, ja tämä päätti keskeyttää eläkkeellä olon hetkeksi. Työkeikka päättyi kuitenkin ikävästi; merellä sattui haveri jonka seurauksena laivan koko miehistö hukkui. Leskeksi jääneen naisen oli kuitenkin pidettävä lupauksensa, ja niinpä hän asui yksin täällä keskellä ei-mitään seuraavat 19 vuotta. Tuskin tulee yllätyksenä, että Reykjavíkiin paluunsa jälkeen vanhus passitettiin psykiatrille. Naisen väitetään viettäneen kuolemaansa edeltäneet vuodet keräten rahaa ihmisiltä, jotka hilautuivat hissillä Reykjavíkin tunnetuimman kirkon, Hallgrímskirkjan, huipulle, ja kuulemma hänen keräämänsä kolehdin avulla kirkon rakennustyö pystyttiin viimeistelemään vuonna 1986. Aivan sataprosenttisen todeksi en uskalla tätä kertomusta väittää ainoan lähteeni ollessa tämä, jos ken tietää enemmän niin tarinoita saa laittaa tulemaan! Islantilaisilla on aina ollut tapana tarinoida kanssaihmistensä edesottamuksista, ja kuten saagaperinteestäkin voi ehkä päätellä, ovat kertomukset usein niin voimakkaasti väritettyjä, ettei niitä ehkä ihan aina uskalla uskoa täysin todeksi. Viihdyttävää kuultavaa ne ovat joka tapauksessa, eikä se ole tyhmä joka tarinoita keksii ja niin edelleen! Ainakin oma oleskeluni täällä on saanut lisämaustetta kummitustarinoista, joita hotellin henkilökunta päätti eräänä iltana meille kertoa, vaikka olenkin äärimmäisen skeptinen kaiken ylimaallisen suhteen.

Vettä vuan!

Ihan matkustamisen arvoinen näky.

Esimerkkejä katupölyn määrästä, kun kuivaa tietä pitkin ajaa yksi (1) auto.

Toisia ei kävelyreissu "kummitustalolle" houkuttanut.

Joku kalastajapömpeli.

Ja perillä! Mörskä on varsin söpö, ja kuulinpa tuossa että se vilahtelisi The Last Farm -nimisessä lyhytelokuvassakin.

Ja jonkun koltut siinä. Vaati itsekuria olla kössimättä tuota, heh.

Täkäläiset itikat ovat ehkä isoja, mutta sentään eivät ime verta!

Värikästä katseltavaa riittää!

Taivaanrannan tuijottelun ja kummitusten kuumottelun lisäksi olemme odotusten mukaisesti oppineet ihan mukavissa määrin uutta, ja metodit ovat pysyneet monipuolisina. Edellä mainittujen elokuvahetkien lisäksi olemme iskostaneet islantia päähän erilaisten ilmaisuharjoitusten, teemaluentojen, toistemme kanssa keskustelemisen ja kimpassa kiroilun avulla. Tulipa tuossa viikonloppuna visailtuakin Ísafjörðurissa! Ainakin osittain meitä varten järjestetyissä jubileumeissa illan parhaat pubipätijät (4kpl) pokkasivat islanninkielisestä nippelitriviasta kymmenkunta kaljaa. Onneksi ei oltu myö.

Islannin pisin (?) tunneli tuli kurssin aikana tutuksi.

Big City IFJ!

Maanantaina oli tämän kurssin viimeinen Ísafjörður-päivä, ja minun osaltani se koostui luontosanastoon tutustumisesta sekä parin tunnin kiertokävelystä, josta ajattelin kyhätä ihan oman merkintänsä tässä lähitulevaisuudessa! Kylä on pieni ja viehättävä, ainakin jos välittää jättää "keskustan" taa ja piipahtaa vuorenrinteiden ja rannan läheisyyteen ihastelemaan ihmisten asuintaloja. Islantilaiset talot tuppaavat vähän joka puolella olemaan ihan omaa luokkaansa, ainakin meikäläisen silmää nuo värikkäät pikku pytingit miellyttävät kovasti! Vannoutuneen merihöpön piti tietty päästä pällistelemään tämänkin kylän maininkimeininkejä, ja randomin rantaroskan seasta löytyi tälläkin kertaa polttiaisyllätys, joskin paljon pienemmissä osissa kuin "kotopuolessa" Núpurissa. Liekö mikä lähettänyt löllit rannalle riutumaan...

Ísafjörðurin kirkko. Se ei ole ruma, se on moderni.

Kipsu puskapuuhissa.

Lölli!

Metsän keskellä kasvaneena meri on aina ollut minulle eksoottinen ja vieras asia, joskin vangitseva ja kiehtova sellainen. Voisin vaellella tuntikausia tuulisilla rannoilla, pyöritellä käsissäni meren sileiksi muokkaamia kiviä, poksautella rakkolevää kuin kuplamuovia, poimia simpukankuoria ja kuunnella aaltojen tyynnyttävää jylyä sekä kuivuneen levän rapinaa jalkojen alla. Toivottavasti tuollaista on tulevana lukuvuonna luvassa! En tunne Reykjavíkin rantoja ollenkaan, mutta onneksi tässä tulee olemaan aikaa tutustua!

Käväisin alkuviikosta myös lähirannan viileässä vuonovedessä kastautumassa. Oli parasta ikinä, eikä yhtään niin kylmää kuin luulin! 

Täs mä ja vuono. Vähän ikävätä kun en aikaisemmin keksinyt tätä mahtavuutta, jäi nimittäin viimeiseksi uintireissuksi tuo.

Löysin kuivatellessani kivaisan kakkakuopan ja Zad oli valppaana vangitsemassa löydökseni. 

Nyt istun taas ruokasalissa, tällä kertaa paketoimassa tekstiäni, ja taustalta kuuluu vuoroin kitaran säestämää laulua, vuoroin tunnistamattoman radiokanavan ilmoille saattamaa musiikkia. On jälleen perjantai, ja tällä kertaa se on kielikurssin viimeinen. Takana on toivon mukaan onnistuneesti suoritettu loppukoe ja edessä päättäjäisjuhla. Ikävä tulee ihmistä tai paria, jotka jättävät Islannin taakseen viikonlopun aikana, mutta jotenkaan sitä ei vielä osaa ajatella. Ehkä tunteet iskevät pintaan huomenna bussimatkalla etelään, tai myöhemmin tänä iltana, mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun joutuu viettämään ensimmäisen kokonaisen päivän näkemättä tuttuja kasvoja ja kuulematta jatkuvaa elävän musiikin ja erikielisten keskustelujen sekaista taustahälinää. Hiljaisuutta ja yksinoloa on aika ajoin ollut ikävä, mutta niinhän siinä todennäköisesti tälläkin kertaa käy, että kun seuraa ei enää olekaan saatavilla milloin tahansa, sitä rupeaa kaipaamaan sitten vuorostaan. No mutta, sen näkee kun sinne asti elää. Nyt on suoriuduttava pakkaamaan ja harjoittelemaan näytelmää varten, jonka ryhmämme esittää kielikurssin päättäjäisissä, paremmalla paneutumisella kirjoitettuja kuulumisia tulee toivottavasti sitten, kun pääsen asettumaan aloilleni pääkaupungin vilinään!