maður getur hvílað í gröfinni

Täällä yksi sanansa mittainen nainen huutelee Airwaves-kuulumisia! Sekin vouhotus loppui jo lähes viikko sitten, vaikea uskoa. Viime viikko hurahti musiikin ja muun kulttuurin parissa käsittämättömän äkkiä, eikä tahti ole tähän mennessä hidastunut. Tämä voi toki johtua jatkuvasta tekemisen tulvasta, mutta epäilykset kallistuvat myös kiireen ja unenpuutteen minun ja todellisuuden välille kutoman paksun sumupeitteen puoleen. Musiikillisten nautintojen lisäksi Airwaves toi kaupunkiin kaksi kaivattua turistia, nimittäin kielikurssikaverit Jorgen ja Peterin, ja viime viikkoa pyörittänyt sosiaalinen hullunmylly on oikeastaan vieläkin käynnissä. Nyt olen sentään ehtinyt vähän opiskella ja käydä luennoilla silloin, kun en ole ollut joko romuttamassa tai yrittämässä epätoivoisesti korjata vituralleen vinksahtanutta unirytmiäni.

No, millainen kokemus tämä elämäni ensimmäinen Iceland Airwaves sitten oli? Hikinen ja hyytävä, tuulinen ja tunkkainen, riemukas ja raivostuttava... Reykjavíkia riepotteli perjantai-iltana perin ponteva puhuri, joka laantui viikonlopun aikana vinkaksi, joka hyysi pitkiäkin aikoja ulkona jonottaneiden festaroitsijoiden luita. Keikkapaikoille pääsy oli varsinkin festarin loppupuolella pitkälti kiinni ajoituksesta ja tahdonvoimasta, ja omat suunnitelmat kaatuivat toisinaan siihen tosiasiaan, että keikkapaikoilta ulostautuminen olisi tarkoittanut vain uudessa jonossa seisomista ja mahdollisesti esitysten missaamista. Useana päivänä tulikin pyörittyä samassa baarissa tai konserttihallissa useampi tunti putkeen, ja jos jotain opin niin sen, ettei varsinkaan keskiyön kieppeillä kannata kuvitellakaan pääsevänsä sisään minnekään ennen illan kuumimman konsertin loppua. Vierailin sekä virallisilla että ohjelman ulkopuolisilla ilmaiskeikoilla, ja molemmissa oli puolensa. Virallisten esitysten kävijämäärä oli toisinaan pienempi ja keikoilla mahtui joskus jopa liikkumaan, mutta ihmeellisiin aikoihin järjestetyt off venue -keikat olivat usein tunnelmaltaan ainutlaatuisia ja tapahtuivat aina baareissa ja putiikeissa, joita pidän itse parhaimpina paikkoina elävän musiikin tai muun taiteen ihailulle. Minulla oli tosiaan kovat tavoitteet nähdä varmaan neljäkymmentä bändiä ja usein meninkin oman suunnitelmani mukaan, mutta välillä edellä mainitut ajan ja tilan realiteetit sekä erinomainen seura muovasivat agendani rennommaksi ja sosiaalisemmaksi. Näin suurimman osan etukäteen päättämistäni must-see-artisteista, mutta muutama myönnytyskin täytyi tehdä - päiväretket yhden bändin takia kaupungin rajojen ulkopuolella sijaitseville keikkapaikoille eivät houkutelleet turhan paljoa.

Tiukimpaakin aikatauluun mahtuu onneksi päivällistreffit parhaan kämppiksen kanssa. Manon meni pitkälti sinne minne minäkin ja samaistui näin ollen kovasti kuvassa näkyvään villaiseen eläimeen.

...Sainpas tämän juhlan nyt kuulostamaan vain suurelta, klaustrofobiaa voimistavalta tungoshelvetiltä. Väkeä siis kyllä piisasi, mutta on sitä pahemmissakin sumpuissa joskus tuskasteltu, ja usein jonossa nököttäminen oli vaivan arvoista. Viikkoon mahtui mahdoton määrä mahtavia hetkiä ja huomioita, kuten

•  se, kun ajantapoksi aikatauluun lisätty satunnaiskeikka osoittautuikin loistavaksi
•  jälleennäkemiset kavereiden kanssa pitkän keikoillaravaamisillan loppuvaiheessa
•  asiointi mukavien ovenvartijoiden kanssa
•  keikkakeskustelut tuntemattomien kanssa hyvässä hengessä
•  se, kun tämä islantilainen ikivihreä alkoi soida baarissa ja siitä eniten ilahtunut seurue oli meidän täysin ei-islantilainen pöytäporukkamme
•  se, kun Brain Policen keikalla töykeästi etuillut tärkeilevän näköinen snobirunkkari sai tukevassa humalassa toikkaroineen vanhemman herrasmiehen kaljat kalliille takilleen ja niskaansa
•  se, kun keikkapaikoilla oli vesipisteitä!
•  se, kun bändit ja artistit vetelivät surutta encoreita ja vähän ylipitkiä keikkoja
•  se, kun monipuolista musiikkia oikeasti oli tarjolla aivan koko ajan

En jaksa edes laskea, montaako esitystä noiden viiden päivän aikana kävin todistamassa, mutta nautin festivaalin tarjonnasta melko monipuolisesti: ensimmäinen elikäs keskiviikkoilta kului 1860:n keikkaa lukuun ottamatta Gaukurinissa makustellessa paikallista mäiskettä ja räiskettä, torstaina herkistelin Harpassa ja kuuntelin runoja, perjantaina katsoin dokumenttielokuvan Islannin Sinfoniaorkesterin ja Jón Jónssonin säestyksellä ja bailasin niin perkeleesti FM Belfastin keikalla, lauantaina koin kauniita popelämyksiä sekä rouhevaa rockia ja sunnuntaina sulin spontaanista tanssista Nordic Playlistin pop-up-baarissa odottamattomiin liikutuksen väristyksiin färsaarelaisen miehen laulun ja kitaran voimasta. Näin hyvin tiivistetysti sanottuna. Suurin osa näkemistäni artisteista kuului tiistai-iltana häthätää laatimaani suunnitelmaan, mutta mahtuipa mukaan muutama spontaanimpikin keikka. Positiivisia yllätyksiä tuli vastaan huomattavasti enemmän kuin pettymyksiä, tässäpä muutama mieleen jäänyt helmi:

Alice Boman (SWE)

Ruotsalainen kaverini suositteli Alice Bomanin keikalle menoa keskiviikkoöisen valaanpeniskeskustelun lomassa, ja mentävähän se sitten oli kun sopiva rakokin sattui. Eikä kaduta - en tiedä, mikä tässä naisessa on, mutta rauhalliset melodiat ja jokaisen elämään sopivat heleän äänen mukana suusta virtaavat sanoitukset suuressa, kylmin värivaloin kirkastetussa pimeässä salissa saivat kyyneleet kihoamaan silmiin. Ja ehkä vähän ulkopuolellekin. Ihan vähän vain.

AmabAdamA (IS)

Missasin kovasti hehkuttamani reggaepumppu Ojba Rastan ajan ja paikan rakenteiden periksiantamattomuuden takia, mutta rytmikkään hytkymisen ja huojunnan tarpeeni täytti onneksi toinen varsin kelpo orkesteri - nimittäin naissolisteilla varustettu, hieman tanssittavampaa reggaeta tuottava AmabAdamA. Hetkuttelimme hotellibaarissa järjestetyllä keikalla onnellisina kaverini Annan kanssa ja ihmettelimme ihmisiä, jotka seurasivat esitystä suolapatsaina seisten, ilmeenkään värähtämättä.

BYRTA (FO)

Kävin äimistelemässä färsaarelaista BYRTAa Nordic Playlistin pop-up-baarissa sunnuntai-iltapäivänä ja kaduin lähes välittömästi. Siis sitä, etten käynyt aikaisemmin millään tämän trion hämyisemmällä baarikeikalla! Tämä tuulisten saarten tulokas tahkoaa paikoin peruskaurahtavaa poppia, joskaan ei huonolla tavalla, ja jolleivät tarttuvat kertosäkeet ja muut musiikkileikittelyt irrota peppua penkistä, poppoon lavakarisma tekee sen varmasti. Nordic Playlistilta löytyy todennäköisesti videomateriaalia meikästäkin heilumassa oheisen biisin tahtiin, etsivät etsikööt!

Dísa (IS)

Tätä naista piti suuresta uteliaisuudesta käydä katsomassa, ja vaikka missasin osan keikasta, pääsin nopeasti jyvälle siitä, miksi Dísan kerrotaan olevan Islannissa kovin suosittu. Sali oli täynnä, muttei epämiellyttävällä tavalla, ja sisälle astuttuani liityin pian mieltymyksen vallassa huojuvaan ja tanssivaan joukkoon. Laavakenttien uumenista kumpuavaa kylmänraikasta, mystistä ja kaunista elektropoppia, iskee ilmeisesti islantilaiseen mielenlaatuun yhtä hyvin kuin meikäläiseenkin!

Endless Dark (IS)

Vietin keskiviikkoiltaa Gaukurinissa lähinnä Kontinuumin settiä odotellen, ja siinä välissä kerkisi lavalla käydä jos jonkinmoista jengiä, mukaan lukien kaverin bändi Ophidian I sekä hardcore-pumppu Endless Dark, joka oli ehkä illan positiivisin yllätys. Yhtyeen genre ei ole tutuimmasta päästä, mutta raivokasta lavaesiintymistä on aina ilo seurata, ja sitä nämä pojat kyllä tarjosivat. Solisti paiskoi irokeesiään ilmaan ja minä mietin, että tätähän kuuntelisi varmaan muutenkin kuin odotusmusiikkina.

Ezra Furman (US)

Yksi puolispontaaneja vetojani oli paeta Gaukurinin ihmisvilinää väljemmille vesille yhdysvaltalaisen Ezra Furmanin keikalle tietämättä yhtään, mitä odottaa. Kun lavalle sitten asteli punaiseen mekkoon ja glittersukkahousuihin sonnustautunut söpö kaveri, joka esitteli bändinsä Poikaystäviksi, tiesin tulleeni oikeaan paikkaan. Ezra tarjoili pitkän ja svengaavan setillisen covereita ja omia biisejä, joiden tahtiin tuli riehuttua nuhaisen ja väsyneen kropan sietokyvyn rajoissa. Kun keikan jälkeen astuin ulos Iðnosta, taivaalla tanssi pitkä rantu ehkä kauneimpia koskaan näkemiäni revontulia ja sorsat sekä joutsenet räpiköivät herttaisesti Tjörninin ohuella jääpeitteellä sekä siihen jääneissä avannoissa. Nauroin kunnes itkin, sitten jatkoin elämäni turhimmalle kävelyreissulle Reykjavíkin ydinkeskustaan.

Grísalappalísa (IS)

Ennakkotietojeni mukaan Grísalappalísa oli a) suosittu, b) rockbändi ja c) hyvä livenä. Paremman tekemisen puutteessa vein ennakkoluulottomat kaverini Laundromat Caféen tätä ilmestystä ihmettelemään, ja sain myöhemmin kiitosta intuitiostani - tunnelma kahvilassa hipoi nimittäin kattoa vähintään yhtä läheltä kuin solistin pää tämän kiivettyä baaritiskille keikistelemään. Humalassa. Yhdeltä iltapäivällä.

Kælan Mikla (IS)

En ollut aiemmin kuullut Kælan Miklasta mitään, mutta kämppikseni innoittamana kävin kuitenkin katsomassa keskiviikon keikan Gaukurinissa, kun sinne oli meno muutenkin. Synkeää runopunkkia soittava tyttötrio rämisteli tiensä sydämeeni tasaista tahtia takovilla, tummilla taustoillaan ja epätoivon vääristämin äänin lausutuilla säkeillään. Pääasiallinen solisti, eteerinen Laufey Soffía, seilasi huokauksen ja huudon väliä varmasti ja eläytyen ja sai yhtyeen muilta jäseniltä harkittua komppia. Ymmärsin runoista yllättävän paljon, mutta uskon, että islannitaidottomatkin saivat taide-elämyksestä paljon irti. Törmäilin tyttöihin klubilla koko loppuillan ajan (kirjaimellisesti, kun joku hurjistunut hevi-ihminen aiheutti dominoreaktion, joka työnsi minut suoraan vieressäni seisoneen Laufeyn päälle), mutta pahukset pysyivät hyytävissä lavapersoonissaan niin hyvin, etten uskaltanut kertaakaan nykäistä hihasta ja kiittää hienosta keikasta... Näin pieneltä nimeltä on hankala löytää hyvälaatuista videomateriaalia, ja tällainen musiikki toimii tuhat kertaa paremmin elävänä, mutta laitetaanpas vaikka tämä vanhempi taltiointi Rakkausrunosta antamaan vähän osviittaa. Parempaa äänenlaatua löytyy yhtyeen SoundCloud -sivulta, tässä esimerkiksi yksi hyvä lohkaisu.

Mammút (IS)

Olin totta kai kuullut Mammútista jo ennen Airwaveseja, mutta en oikeastaan ollut tutustunut musiikkiin biisiä tai paria enempää. Kävin kuitenkin katsomassa bändin keikan Reykjavíkin taidemuseon isossa salissa ja ymmärsin, että tämä ei ihan syyttä suotta ole nimensä mukaisesti muinaisen maanisäkkään kokoinen nimi niin Islannissa kuin turistipiireissäkin. Ihailin esitystä parvelta käsin, joka oli ehdottomasti festivaalin paras valinta - Mammútin valoshow oli jo itsessään hieno esitys, ja tuntui hyvältä kerrankin välttää väkimassan alle liiskautuminen ja vain seistä paikallaan ja nauttia hyvästä, tummanpuhuvasta indierockista.

Marius Ziska (FO)

Sunnuntaina vietin pari tuntia Dillonissa, osittain odottaen tätä miestä saapuvaksi, ja niin paljon kuin edeltävistä esiintyjistä pidinkin, Marius Ziska ansaitsee erityismaininnan. Kaunisääninen kaveri soitti pitkän keikan veljensä Heðinin kanssa, laulaen akustisen kitaran, basson ja kellopelin säestyksellä koskettavia lauluja vuoroin fääriksi, vuoroin englanniksi. Lihaa syvemmältä viiltävät sanoitukset, melankoliset melodiat ja fäärin kieli saivat selkäpiini kihisemään, ja kylmät väreet kiskoivat kyyneleet kanaviinsa aina niskasta ja ohimon seuduilta saakka.

Reykjavíkurdætur (IS)

Kävin mielenkiinnosta ja sattuman kaupasta tsiigaamassa Reykjavíkin tytärten hiphop-show'n sunnuntai-iltana muutaman kaverin kanssa. Hiphop ei kuulu suosikkigenreihini, mutten halua antaa ennakkoluulojen pilata mahdollista hyvää keikkakokemusta, joten aivan vapaasta tahdostani marssin eturiviin ja annoin musiikin yllättää. Mielenkiintoni perimmäinen syy oli oikeastaan Reykjavíkurdæturin maine pahasuisina feministiräppäreinä, jotka tekevät biisejä ihan mistä haluavat -elikäs kaikesta sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvästä - järkähtämättömällä asenteella ja mitään kaunistelematta. Musiikillisesti tämä ei ehkä ollut Airwavesin vaikuttavin akti, mutta muun muassa strap-onin, tissejä ja timantinkovaa itsevarmuutta sisältänyt esitys kyllä osui ja upposi - jotain kertoo ehkä se, että keikan jälkeen miesvaltaisessa porukassamme velloi vankka vaivaantuneisuuden ilmapiiri. Nostan hattua, nämä naarasleijonat karjuvat hyvän asian puolesta! Linkkaamani kipaleen aiheena lyhyesti slut shaming,

Rökkurró (IS)

Tämäkin on aika uusi tulokas soittolistoillani, mutta kuuntelin suhteellisen paljon Rökkurrón musiikkia Airwavesia edeltävinä päivinä. Pisin putki ajoittui todennäköisesti niihin hetkiin, kun kirjoitin islannin kotitehtävää eräästä erittäin rakkaasta ystävästäni ja halusin taustalle islanninkielistä kaunista musiikkia. Tämä prosessi istutti mieleeni parikin tunteikasta assosiaatiota, ja päädyinkin loppujen lopuksi Rökkurrón keikalle kahdesti Airwavesin aikana. Ensimmäinen keikka oli aamusetti hotellin baarissa, yleisönä minun ja muutaman kaverin lisäksi parikymmentä kouluikäistä lasta ja keski-ikäisiä turisteja. Blue Skiesin aikana katselin silminnähden liikuttunutta basistia ja aloin kaivata ystävääni, mutta tällä kertaa kestin vetistelemättä. Toinen keikka oli koko Airwavesien viimeinen esitys Gaukurinissa, ei tehnyt läheskään yhtä suurta vaikutusta. Liekö ollut väärä mielentila tai ahdistavan paljon muita ihmisiä, joka tapauksessa kaunista musiikkia jota en osaa sen kummemmin kuvailla.

Valdimar (IS)

Ihastuin Læt það duga -kappaleeseen Spotifyssa, ja lisäsin Valdimarin oitis pakko nähdä -listalle. Kaunista musiikkia tämäkin, ja vaskipuhaltimet ovat aina plussaa. Nyt biisit soivat jatkuvasti päässä, enkä löydä internetistä sanoituksia, jotta voisin laulaa ne pihalle.

Ylja (IS)

Kahden naissolistin luotsaama Ylja on sekin Spotify-seikkailun helmiä. Muistuttaa kokoonpanonsa lisäksi myös musiikiltaan hieman ruotsalaista First Aid Kitiä - akustisen kitaran säestämää ja äänialoilla leikittelevää rauhallista, melankolista folkpoppia. Kauniin musiikin lisäksi esitystä seuratessa sai nauttia naiskaksikon ilmeistä - he vuoroin hymyilivät ja vuoroin näyttivät pidättelevän itkua. Kesän toivat keskelle marraskuun harmautta.

Siinäpä joitakin! Voisin jatkaa listaa loputtomuuksiin ja kirjoittaa Airwaveseista varmaan romaanin verran tekstiä, mutta kaiken rajallisuus puskee päälle. Kaiken kaikkiaan nämä viisi päivää olivat mukava ja tervetullut irtiotto normaalista elämästä, tunteiden vuoristorataa, hyvää aikaa ihmisten kanssa ja ehdottomasti hieno kokemus. En tiedä, menisinkö toista kertaa virallisille keikoille rannekkeen kera, sillä liputtomanakin pääsee näkemään niin paljon kauniita esityksiä ilmaiseksi, mutta viime viikkoa on kyllä ikävä jo nyt enkä missään nimessä kadu päätöstäni, vaikka aluksi arvoinkin pitkään, hankkiako päälle sadan euron lippu vai ei. Sain festareilta muistoksi karmean räkätaudin, jota olen tässä nyt kovasti yrittänyt parannella (istumalla aamuneljään asti blogin äärellä) ja univelkojakin riittää vielä kuitattavaksi, joten parasta painua nyt pehkuihin jotta jaksaa herätä aamulla autoon nukkumaan. Sain tuossa eilen tietää että lähden viikonlopuksi Akureyriin Pohjois-Islantiin muutaman kaverin kanssa, eli Airwavesin sekoittama elämä tuskin palaa raiteilleen niin nopeasti kuin olin kuvitellut... Noh, haudassa ehtii levätä, kuten suoraan käännetty otsikkokin kertoo!