rokrassgat

Kappas vaan, kohta kahden kuukauden mittainen välikuolema blogissa. Näin käy aina! Hiljaisuuteni ei, kuten aavistella saattaa, ole suinkaan johtunut tekemisen tai puheenaiheiden puutteesta, vaan pikemminkin ajan ja motivaation totaalisesta katoamisesta kaiken muun koheltamisen keskellä. Paljon on tapahtunut sitten viimeisimmän. Edellisen merkinnän maisemia kuorruttanut lumipeite on totuttuun tapaansa vuoroin sulanut ja satanut takaisin, ja tällä hetkellä maa toipuu tämän talven kenties pahimmasta myräkästä, joka kaatoi puita ja kasteli katuja tulvaksi asti. Nyt sään seestyttyä on lumesta enää jäljellä läikkiä, mutta saa nähdä mitä alkuviikoksi povattu uusi myrsky tuo tullessaan! On vaikea muistaa aikaa ennen viikoittaisia lumimyrskyjä. Paikalliset ovat mananneet tätä talvea pahimmaksi - ja lumisimmaksi - miesmuistiin, ja vireillä on jopa ajatuksia tämän viheliäisen vuodenajan nimeämiseksi vanhan perinteen mukaan. Titteliksi on ehdotettu niin Vindaveturinn mikliä ("Suuri Tuulitalvi") kuin Rokrassgatiakin ("Puhuripersereikä"), ja varmasti myös aivan kaikkea noiden kahden väliltä. Olin itse tänne tullessani varautunut tarpomaan loskassa suurimman osan vuodesta, joten olen oikeastaan päässyt jopa yllättymään positiivisesti; kaduilla on usein ollut jäätä ja kuivaa lunta niinä välipäivinä, jolloin myrskytuuli ja vesi- tai räntäsade eivät ole jyllänneet pyyhkimässä sohjoa sivummalle. Tokihan sitä on kammottavassakin kelissä tarvottu, viimeisimpänä varmaan tuossa perjantaina, kun lähdimme kämppikseni ja Merlinin kanssa seikkailemaan Seltjarnarnesiin auringonpimennyslasien perässä. Vettä tuli vaakatasossa ja ihmettelen, miten selvisin  jääsohjoiseilla kaduilla myrskytuulessa liukastelusta ilman murtuneita luita tai mustelmia, saatika sitten bussipysäkillä läpimärkänä värjöttelystä terveenä!

Unenikin ovat vaihtuneet. Islanti-ihmisten seikkailujen sijaan yöni täyttyvät kauniista kevätpäivistä kotikaupungissani, ja aamulla herään ahdistuneena ja aivan liian tietoisena siitä, että tämän elämän loppu tulee väistämättä ja pian. Suomeen on palattava, ja vaikka sieltä yhtä sun toista kaivattavaa löytyykin, en haluaisi ajatella sitä juuri nyt, kun Islannin-aikaa kuitenkin on jäljellä vielä reilut pari kuukautta. Meneehän se toisaalta hujauksessa, jos vanhat merkit yhtään paikkansa pitävät...

Mitä minä sitten olen itse tehnyt tänä aikana? Kaikenlaista. Opiskelujen suhteen tällä hetkellä eletään petollista välinpitämättömyyden, kasaantumisen ja välttelyn aikakautta, ja kuoron kanssa kauhistelemme ensi lauantaina häämöttävää Merisinfonian ensi-iltaa. Olen ruvennut neulomaan urakalla, ja toivon mukaan saisin valmiiksi vielä muutaman sukkaparin tässä viimeisinä kuukausinani. Suurimman osan ajastani taidan kuitenkin tappaa seurassa; luentojen jälkeen on aivan liian helppoa jumittua juttelemaan jonkun kanssa, ja porukassa vietettyjen kirjastopäivien opiskelun ja kahvitaukojen suhde pysyy usein hyvin tasapainoisena. Uni on heikoille, ja siksipä kannattaakin aikaista herätystä vasten lähteä iltamyöhällä moikkaamaan tuttuja ja seuraavana päivänä nukahtaa istualleen kirjastoon.

Rusinoina arkihäsellyksen pullassa ovat toimineet muutamat merkittävämmät tapahtumat, joita on ilmeisesti ollut ihan hyvä määrä - huomasin viime viikolla, että minulta oli jäänyt tässä tuhatta ja sataa sählätessä aivan täysin noteeraamatta esimerkiksi lisääntynyt valon määrä. Epäilin useampaan otteeseen nukkuneeni pommiin, kelloni jätättävän tai maailmanlopun olevan tulossa, kunnes joku sai minut vakuutettua, että keväthän se vain on, ja tällainen valoisuus on suurimmassa osassa maailmaa aivan normaalia muinakin vuodenaikoina. Kyllä se silti tuli yllättäen ja liian nopeasti, en ole yhtään tottunut olemaan aamuluennoilla virkeä ja motivaatiota täynnä! Kasvava tarpeeni urheilla, oppia, luoda ja tehdä asioita ei mene lainkaan yksiin välttelytaipumuksieni kanssa, mutta onnekseni olen huomannut, että näin valoisana aikana pärjää vähemmilläkin yöunilla (ja että siellä kirjastossa on toden totta mukavia tuoleja joihin käpertyä nokosille lukemisen lomassa), ja niinpä itseään voikin turvallisin mielin toteuttaa pikkutunneille saakka. Taidan tykätä keväästä.

Minulla olisi vaikka millä mitalla kuvia, mutta niistä mikään ei oikein sovi päättämään tätä kovin ympäripyöreän turhaa kuulumiskatsausta. Kiinnostavampaa settiä on tulossa ehkä piankin, mutta sitä odotellessa voivat kiinnostuneet kuunnella, mikä minua viime kuussa laulatti! Tanskalaista musiikkia (niin kuin kaikki nykyään löytämäni uusi kuunneltava), mutta voimakkaat mytologiavibat iskevät Islannissa oleskeluni keskeisiin pisteisiin melkoisen kovaa. Tanska on niin mukava (laulu)kieli, sen voisi ottaa vakavamman opiskelun seuraavaksi kohteeksi.

P.S. Huomasinpa tässä, että edellinen merkintä on myöskin maanantai-illalta! Ei saatana! Tämäpä kätevä tapa tarkastella, kuinka aikaisin alkavat luennot kannustavat luovuuden tekoihin ja turhanpäiväiseen yökukuntaan. Noh, väsyneenä ei välitä ja todellisuuskin tuntuu pehmeämmältä hetken aikaa, ehkä olen huomenna hurmaava.